Rakenna oma koulupuusi

Kuten on monesti todettu, jokaisella suomalaisella tuntuu olevan jotain sanottavaa peruskoulun uudistamisesta, tuntijaosta ja tarpeellisista oppiaineista. Hyviä uutisia teille kaikille uudistusmyönteisille on se, että nyt mielipiteenne kertominen on tehty entistä yksinkertaisemmaksi ja visuaalisemmaksi.

Suomen Kuvalehti julkaisi elokuussa Koulupuun, jonka avulla sinun on mahdollista tehdä koulu-uudistuksesi kaikille näkyväksi.

Idea on varsin hyvä, sitä ei ole kieltäminen. Ongelmia ei tuota edes puu ja siinä epärealistisesti kirkkaan neonväreissä roikkuvat lehdet.

Vaikeuksia tuottaa kuitenkin päätösten tekeminen. Jokainen koulupuun rakentamiseen perehtyvä huomaa varsin pian, että oppiaineista ja niiden tuntimäärästä on vaikea karsia, niitä on vaikea muuttaa ja muokata. Jokaisen lehden tiputtaminen tuntuu merkittävältä ja jokaisen lisälehden ripustaminen tuntuu työläältä, sillä se tietää lisää työmäärää niin oppilaille kuin opettajillekin, eikä resurssejakaan luultavasti olisi saatavilla.

Ehkä juuri tästä syystä jokaisen kannattaisi kokeilla oman koulupuunsa rakentamista.

Opetuksen julkisuus

Tasaisin väliajoin tapaan ihmisiä, joilla on ainoastaan huonoa sanottavaa heidän omasta kouluhistoriastaan.

Opettajat kohtelivat epäoikeudenmukaisesti, luokkatoverit kiusasivat, kirjat olivat kuluneita ja moneen kertaan kierrätettyjä ja töhrittyjä, liikuntatunneilla pakotettiin hyppimään, musiikintunneilla laulettiiin ääneen samoja kappaleita vuodesta toiseen, eivätkä ne todellakaan olleet rokkia.

Tällaisten kokemusten valossa on helppo tuomita alakoulu, opettajat, koulurakennus ja lopulta itseasiassa koko koululaitos. 

Ymmärrän täysin, miten tällaiset kokemukset voivat katkeroittaa ihmisen siten, että hän kyseenalaistaa peruskoulujärjestelmän toimivuuden, sillä tiedän, että tällaisia kokemuksia oppitunneilta, huonoja opettajia ja epäsuotuisia oppimisympäristöjä on varmasti ollut yhdellä jos toisellakin alakoululaisella.

Omaa kouluhistoriaansa saa toki kritisoida, ja pahin virhe tapahtuukin vasta siinä vaiheessa, kun tällaisia kokemuksia yleistetään jokaiseen koululuokkaan myös nykypäivänä.

Jokainen opettaja, oppilas, luokkahuone ja oppimiskokemus ovat ainutkertaisia, jonka lisäksi jokainen asianomainen on kokenut tilanteen omasta näkökulmastaan, joten niiden yleistäminen aiheuttaa ainoastaan epämieluisia keskusteluja.

En tarkoita sitä, etteikö oman kouluhistoriansa valossa saisi peruskouluamme kritisoida. Toki saa ja pitääkin, mutta lauseitaan ei saa aloittaa kysymällä, "Miksi koulussa aina.." tai "Miksi kaikki opettajat..".

Sen lisäksi, että ihmisten tulisi lakata yleistämästä omia kokemuksiaan, kannattaisi  koulunsa 80- ja 90-luvuilla käyneiden vierailla 2010-luvun peruskoulussa, sillä mielikuvat siitä, mitä koulussa tehdään ja miten, saattaisivat kokea uudistuksen.

Joten sen sijaan, että ihmiset katkeroituvat omasta koulutaustastaan vielä vuosien jälkeenkin, voisivat he hyödyntää perusopetuslain suomaa oikeuttaan käydä seuraamassa opetusta, sillä se todella on julkista.

Tämän avulla saatettaisiin välttää muutama turha ja vanhentunut yleistys koululaitoksestamme, mutta löytää myös monia muita peruskoulun ongelmakohtia tuoreiden silmien ja näkökulmien avulla.

"19 §

Opetuksen julkisuus

Tässä laissa tarkoitettu opetus on julkista. Perustellusta syystä voidaan oikeutta päästä seuraamaan opetusta rajoittaa."

"Schools kill creativity"

TED:n yksi katsotuimmista videoista on Sir Ken Robinsonin puhe, jossa hän kertoo kuinka nykyaikainen koululaitoksemme tappaa luovuuden. 

Vajaan kahdenkymmenen minuutin aikana Robinson ehtii sekä vitsailla poikansa ex-tyttöystävästä, että kertoa miksi luovuuden opettamista tulisi kouluissa korostaa. 

Ennen kaikkea hän haastaa jokaisen meistä uudelleenarvioimaan käsitystämme älykkyydestä, joka Robinsonin mukaan vaatii laaja-alaisempaa ymmärrystä ihmisen toiminnasta.

Niin, ja miksei koulussa opeteta tanssia aivan samalla tavalla kuin matematiikkaakin?

Kaiken takana

Jos väitän, että kaiken takana on raha, en usko, että menen väitteessäni paljon harhaan.

Mihinpä se nyt ei vaikuttaisi? Kukapa sitä nyt ei haluaisi?

Opettajat ainakin tahtovat, sekä omaan pussiinsa että koulunkäynnin tarpeisiin. 

OAJ vääntää kättä opettajien lomauttamisesta, rehtorit kaipaavat lisää resursseja ja opettajien palkatkin ovat niin huonot. Rahaa tarvitaan työvoimaan, materiaaleihin, tietoteknologiaan ja moderneihin opetustiloihin. Ja lista jatkuu, kuten tiedätte.

Olisiko kaikki sitten paremmin, jos rahaa olisi? On totta, että raha helpottaa ja mahdollistaa paljonkin, mutta samalla tavalla, kuin rahan ei sanota pystyvän ostamaan onnea, ei sillä hyvää kasvatustakaan osteta. 

Vai ostetaanko? Kenties tulevaisuudessa yksityiskouluissa ostetaankin. Kenties tämä on jo nykypäivänä nähtävissä koulujen valtavissa tasoeroissa, jossa hyvätuloisten alueilla koulussakin on parempaa opetusta.

Tasa-arvoisen perusopetuksen puitteissa tämä tilanne ei kuitenkaan vielä ole ajankohtainen. Vielä rahalle ei anneta sitä mahdollisuutta, joka rahalla vääjäämättä on.

Nyt rahaa ei kuitenkaan ole, joten sen sijaan, että keskustelua käydään siitä, mitä kaikkea rahalla voisi saada jos sitä olisi, voitaisiin katseet kääntää siihen, mitä kaikkea pystymme tekemään ilman sitä. On selvää, että tulevaisuuden kannalta, innovatiiviset ratkaisut, jotka vaativat resursseja, ovat avainasemassa kehityksen kulussa. Tällaiset tulevaisuuteen satsaavat kehitysideat eivät missään nimessä ole turhaa työtä. Samalla on muistettava, että yltiöpäisellä meuhkaaminella rahan puutteesta ei ole kauaskantoisia hyviä seurauksia.

Koulu on nimittäin siinä mielessä hieno instituutio, että siellä saa paljon myös ilman rahaa. Se on ympäristö, jossa on läsnä paljon asioita, jotka eivät maksa mitään.
Kuten vaikka  ymmärtäminen, ajattelu, uteliaisuus, kommunikointi, ystävyys, kunnioitus, arvostus, läheisyys ja lojaalisuus. Ja tämäkin lista jatkuu, kuten tiedätte.

Joten vaikka kaiken takana olisikin raha, ei se tarkoita sitä, että ilman rahaa me olisimme avuttomia. Se ei tarkoita sitä, että koulussa ei voitaisi paneutua opetuksen ja kasvatuksen merkittäviin aspekteihin. Sillä vaikka rahalla onkin suuri vaikutus meidän toimintaamme, on meillä ihmisillä vielä sitäkin suurempi vaikutus omaan toimintaamme. 

Kolumni jokaisen luettavaksi

Suomi tunnetaan ulkomailla Nokiasta ja hyvästä peruskoulusta. 

Se on kuin mantra jota toistellaan hyvien tulosten toivossa. Sen lisäksi siitä kirjoitetaan tasaisin väliajoin niin suomalaisessa kuin ulkolaisessakin mediassa. Siitä kirjoitetaan taas, ja kirjoitusvuorossa on Cimon johtaja Pasi Sahlberg, jonka kolumni Opettaja-lehdessä (17/2012) kyselee Mitä peruskoulu voi oppia Nokiasta? 

Kolumni on helposti lähestyttävä, ja sen sanoma on selvä.

Jokaisen suomalaisen pitäisi lukea se ja miettiä sen jälkeen, tulisiko peruskoulun uudistamiseen pikku hiljaa suhtautua vakavasti. 

Opettajaksi oppiminen

Teorian ja käytännön suhde ei ole yksiselitteinen. Sen takia se myös aina puhututtaa. Opettajia se puhuttaa varsinkin siksi, että luokkahuoneessa niitä on mahdotonta tarkastella toisistaan erillään.

Luokanopettajakoulutus on oikeustieteellisen ja lääketieteellisen ohella yksi kolmesta yliopistollisesta tutkinnosta, jotka valmistavat suoraan ammattiin. Niinpä luokanopettajankoulutus voidaan oikeutetusti ymmärtää myös ammattillisena tutkintona. Ja silti sitä opetetaan yliopistossa ammattikoulun sijaan.

Opettajankoulutuksen tulisi ehdottomasti säilyä yliopistollisena tutkintona, siitä ei ole mielestäni epäilystäkään. Ainoastaan ymmärtämällä kasvatuksen ja koulutuksen tieteellisen, yhteiskunnallisen ja teoreettisen pohjan, johon opiskelija yliopistossa tutustutetaan, voi opettajasta tulla ammattitaitoinen työssään.

Yliopistossa keräämänsä akateemisen, tieteellisen ja teoreettisen tiedon ja taidon lisäksi luokanopettaja tarvitsee kuitenkin työssään valtavan määrän amamttillista ja käytännön tietoa ja taitoa. Tällaisten kerryttämiseen ei kandi- ja maisteriopintojen aikana tunnu kuitenkaan olevan aikaa tai resursseja.

Ja ensimmäisen työvuotensa jälkeen opettajat ovat aivan puhki. He ovat antaneet kaikkensa sekä oppilaille että heidän vanhimmilleen, kuin koulun työyhteisöllekin. Työvuosi on ollut äärimmäisen raskas. Vasta silloin taitaa opettaja tosissaan ymmärtää, että kyseinen työ on paljon muuta kuin, mitä 300 opintopisteen aikana tuli ymmärrettyä.

On totta, että koulutuksen aikana perhedytään koulun arkeen. Myös opetusharjoittelut tukevat tällaista tutustumista. Tämä ei kuitenkaan riitä. Se on raaka tosiasia, että opettajaksi opitaan vasta työskentelemällä opettajana.

Maisterikoulutus luokanopettajillamme on arvokas ja kunnioitettava asia, sitä ei ole kieltäminen. Meidän on kuitenkin ymmärrettävä se, että opettaja ei tällaisella koulutuksella ole vielä valmis tekemään työtään. Sen vuoksi  perehdyttäminen on opettajan ammattillisen osaamisen piirissä sellainen asia, johon  tulisi tulevaisuudessa kiinnittää yhä enemmän huomiota.

Tällainen perehdyttäminen koulun arkeen sekä sen käytäntöihin on yliopistossa vaikeaa resurssien lisäksi myös koulu- ja kuntakohtaisten eroavaisuuksien vuoksi. Tästä syystä vastuu opettajan työhön perehdyttämiseen tulisikin siirtää kouluille tai jollekin ulkopuoliselle taholle.

Ymmärtääkseni kouluilla on tällä hetkellä varsin erilaiset käytänteen sen suhteen, miten tuore opettaja perehdytetään työhönsä. Ehkä nimenomaan tähän pitäisi kiinnittää huomiota, jolloin opettajaksi oppiminen jatkuisi koulun arjessa yhtä suunnitelmallisesti ja valvotusti kuin yliopisto-opintojenkin aikana.

Neuvo ihmisyydestä

Useimmiten kuultuaan, että opiskelen luokanopettajaksi, ihmiset toivottavat jaksamista ja neuvovat pitämään luokkaa kurissa. Toiset varoittelevat burnoutista sekä huokailevat nykynuorison käyttäytymistä. Yhä useammin kuulen varoitteluja siitä, että "opettajan työ on sitten rankkaa työtä, että kannattaa tyttö varoa". Sekä tietysti iänikuiset kansankynttilä-viittaukset.

Opettajan työ on monessa suhteessa omalaatuinen, mutta ei vähiten siksi, että jokaisella tuntuu olevan siitä mielipide, ja jokainen tuntuu pystyvän opettajaa työssään neuvomaan.

Useimmiten mielipiteiden ja neuvojen vastaanotto sujuu samalla kaavalla. Nyökkäilen ja vakuuttelen jaksamistani, naurahdan tottuneesti kansankynttilä-viittaukselle, ja kuuntelen samat jupinat toisella korvalla sadatta kertaa. Ajattelen hiljaa mielessäni, että en minäkään tule sinua työssäsi neuvomaan, joten miksi sinä siinä pauhaat.

Joskus, itse asiassa todella harvoin, löydän itseni tilanteesta, jossa minun tulevaa opettajuuttani lähestytäänkin täysin erilaisesta näkökulmasta. Viimeksi näin kävi silloin, kun ensimmäistä kertaa tapaamani vanhempi rouva kysyi, saisiko hän antaa minulle neuvon.

Minulla ei ollut sydäntä siinä vaiheessa sanoa ei, ja kääntää selkää, joten tottuneesti kehotin häntä jatkamaan, vailla minkäänlaista mielenkiintoa naisen tulevalle jutustelulle. Olin nimittäin varma, että kuulisin jälleen kerran samat jupinat.

Sen sijaan nainen katsoi minua pitkään ja harkiten ja sanoi: "Opettajan tulisi aina työssään muistaa ihmisyys. Se, että luokkahuoneessa on ihmisiä, jotka pitäisi myös ihmisinä kohdata."

En ole varma missä ajatukseni olivat muutama sekunttia aiemmin harhailleet, mutta heti sanan "ihmisyys" kuultuani, olin takaisin naisen vieressä ja katsoin vuorostani häntä pitkään ja harkiten. Sitten tein tilanteesta todella vaivaannuttavan, ja kiitin häntä.

Kyllä minä tiedän, että oppilaat ovat ihmisiä. Kyllä minä tiedän, että heitä tulee kohdella ihmisinä. Ja silti neuvo tuntui kaikessa yksinkertaisuudessaan yhdeltä tärkeimmistä, joita olen ihmisiltä tulevaa opettajuuttani koskien saanut.

En voinut siis muuta kuin kiitollisena ottaa vastaan vanhan naisen neuvon, ja kehottaa itseäni tulevaisuudessakin muistamaan ihmisyyden.
Ja muistamaan myös sen, että niin huonoa neuvoa ei olekaan, etteikö sitä kannata kuunnella, vaikka sen olisikin kuullut jo monta kertaa aiemmin.