Rakenna oma koulupuusi

Kuten on monesti todettu, jokaisella suomalaisella tuntuu olevan jotain sanottavaa peruskoulun uudistamisesta, tuntijaosta ja tarpeellisista oppiaineista. Hyviä uutisia teille kaikille uudistusmyönteisille on se, että nyt mielipiteenne kertominen on tehty entistä yksinkertaisemmaksi ja visuaalisemmaksi.

Suomen Kuvalehti julkaisi elokuussa Koulupuun, jonka avulla sinun on mahdollista tehdä koulu-uudistuksesi kaikille näkyväksi.

Idea on varsin hyvä, sitä ei ole kieltäminen. Ongelmia ei tuota edes puu ja siinä epärealistisesti kirkkaan neonväreissä roikkuvat lehdet.

Vaikeuksia tuottaa kuitenkin päätösten tekeminen. Jokainen koulupuun rakentamiseen perehtyvä huomaa varsin pian, että oppiaineista ja niiden tuntimäärästä on vaikea karsia, niitä on vaikea muuttaa ja muokata. Jokaisen lehden tiputtaminen tuntuu merkittävältä ja jokaisen lisälehden ripustaminen tuntuu työläältä, sillä se tietää lisää työmäärää niin oppilaille kuin opettajillekin, eikä resurssejakaan luultavasti olisi saatavilla.

Ehkä juuri tästä syystä jokaisen kannattaisi kokeilla oman koulupuunsa rakentamista.

Opetuksen julkisuus

Tasaisin väliajoin tapaan ihmisiä, joilla on ainoastaan huonoa sanottavaa heidän omasta kouluhistoriastaan.

Opettajat kohtelivat epäoikeudenmukaisesti, luokkatoverit kiusasivat, kirjat olivat kuluneita ja moneen kertaan kierrätettyjä ja töhrittyjä, liikuntatunneilla pakotettiin hyppimään, musiikintunneilla laulettiiin ääneen samoja kappaleita vuodesta toiseen, eivätkä ne todellakaan olleet rokkia.

Tällaisten kokemusten valossa on helppo tuomita alakoulu, opettajat, koulurakennus ja lopulta itseasiassa koko koululaitos. 

Ymmärrän täysin, miten tällaiset kokemukset voivat katkeroittaa ihmisen siten, että hän kyseenalaistaa peruskoulujärjestelmän toimivuuden, sillä tiedän, että tällaisia kokemuksia oppitunneilta, huonoja opettajia ja epäsuotuisia oppimisympäristöjä on varmasti ollut yhdellä jos toisellakin alakoululaisella.

Omaa kouluhistoriaansa saa toki kritisoida, ja pahin virhe tapahtuukin vasta siinä vaiheessa, kun tällaisia kokemuksia yleistetään jokaiseen koululuokkaan myös nykypäivänä.

Jokainen opettaja, oppilas, luokkahuone ja oppimiskokemus ovat ainutkertaisia, jonka lisäksi jokainen asianomainen on kokenut tilanteen omasta näkökulmastaan, joten niiden yleistäminen aiheuttaa ainoastaan epämieluisia keskusteluja.

En tarkoita sitä, etteikö oman kouluhistoriansa valossa saisi peruskouluamme kritisoida. Toki saa ja pitääkin, mutta lauseitaan ei saa aloittaa kysymällä, "Miksi koulussa aina.." tai "Miksi kaikki opettajat..".

Sen lisäksi, että ihmisten tulisi lakata yleistämästä omia kokemuksiaan, kannattaisi  koulunsa 80- ja 90-luvuilla käyneiden vierailla 2010-luvun peruskoulussa, sillä mielikuvat siitä, mitä koulussa tehdään ja miten, saattaisivat kokea uudistuksen.

Joten sen sijaan, että ihmiset katkeroituvat omasta koulutaustastaan vielä vuosien jälkeenkin, voisivat he hyödyntää perusopetuslain suomaa oikeuttaan käydä seuraamassa opetusta, sillä se todella on julkista.

Tämän avulla saatettaisiin välttää muutama turha ja vanhentunut yleistys koululaitoksestamme, mutta löytää myös monia muita peruskoulun ongelmakohtia tuoreiden silmien ja näkökulmien avulla.

"19 §

Opetuksen julkisuus

Tässä laissa tarkoitettu opetus on julkista. Perustellusta syystä voidaan oikeutta päästä seuraamaan opetusta rajoittaa."

"Schools kill creativity"

TED:n yksi katsotuimmista videoista on Sir Ken Robinsonin puhe, jossa hän kertoo kuinka nykyaikainen koululaitoksemme tappaa luovuuden. 

Vajaan kahdenkymmenen minuutin aikana Robinson ehtii sekä vitsailla poikansa ex-tyttöystävästä, että kertoa miksi luovuuden opettamista tulisi kouluissa korostaa. 

Ennen kaikkea hän haastaa jokaisen meistä uudelleenarvioimaan käsitystämme älykkyydestä, joka Robinsonin mukaan vaatii laaja-alaisempaa ymmärrystä ihmisen toiminnasta.

Niin, ja miksei koulussa opeteta tanssia aivan samalla tavalla kuin matematiikkaakin?

Kaiken takana

Jos väitän, että kaiken takana on raha, en usko, että menen väitteessäni paljon harhaan.

Mihinpä se nyt ei vaikuttaisi? Kukapa sitä nyt ei haluaisi?

Opettajat ainakin tahtovat, sekä omaan pussiinsa että koulunkäynnin tarpeisiin. 

OAJ vääntää kättä opettajien lomauttamisesta, rehtorit kaipaavat lisää resursseja ja opettajien palkatkin ovat niin huonot. Rahaa tarvitaan työvoimaan, materiaaleihin, tietoteknologiaan ja moderneihin opetustiloihin. Ja lista jatkuu, kuten tiedätte.

Olisiko kaikki sitten paremmin, jos rahaa olisi? On totta, että raha helpottaa ja mahdollistaa paljonkin, mutta samalla tavalla, kuin rahan ei sanota pystyvän ostamaan onnea, ei sillä hyvää kasvatustakaan osteta. 

Vai ostetaanko? Kenties tulevaisuudessa yksityiskouluissa ostetaankin. Kenties tämä on jo nykypäivänä nähtävissä koulujen valtavissa tasoeroissa, jossa hyvätuloisten alueilla koulussakin on parempaa opetusta.

Tasa-arvoisen perusopetuksen puitteissa tämä tilanne ei kuitenkaan vielä ole ajankohtainen. Vielä rahalle ei anneta sitä mahdollisuutta, joka rahalla vääjäämättä on.

Nyt rahaa ei kuitenkaan ole, joten sen sijaan, että keskustelua käydään siitä, mitä kaikkea rahalla voisi saada jos sitä olisi, voitaisiin katseet kääntää siihen, mitä kaikkea pystymme tekemään ilman sitä. On selvää, että tulevaisuuden kannalta, innovatiiviset ratkaisut, jotka vaativat resursseja, ovat avainasemassa kehityksen kulussa. Tällaiset tulevaisuuteen satsaavat kehitysideat eivät missään nimessä ole turhaa työtä. Samalla on muistettava, että yltiöpäisellä meuhkaaminella rahan puutteesta ei ole kauaskantoisia hyviä seurauksia.

Koulu on nimittäin siinä mielessä hieno instituutio, että siellä saa paljon myös ilman rahaa. Se on ympäristö, jossa on läsnä paljon asioita, jotka eivät maksa mitään.
Kuten vaikka  ymmärtäminen, ajattelu, uteliaisuus, kommunikointi, ystävyys, kunnioitus, arvostus, läheisyys ja lojaalisuus. Ja tämäkin lista jatkuu, kuten tiedätte.

Joten vaikka kaiken takana olisikin raha, ei se tarkoita sitä, että ilman rahaa me olisimme avuttomia. Se ei tarkoita sitä, että koulussa ei voitaisi paneutua opetuksen ja kasvatuksen merkittäviin aspekteihin. Sillä vaikka rahalla onkin suuri vaikutus meidän toimintaamme, on meillä ihmisillä vielä sitäkin suurempi vaikutus omaan toimintaamme. 

Kolumni jokaisen luettavaksi

Suomi tunnetaan ulkomailla Nokiasta ja hyvästä peruskoulusta. 

Se on kuin mantra jota toistellaan hyvien tulosten toivossa. Sen lisäksi siitä kirjoitetaan tasaisin väliajoin niin suomalaisessa kuin ulkolaisessakin mediassa. Siitä kirjoitetaan taas, ja kirjoitusvuorossa on Cimon johtaja Pasi Sahlberg, jonka kolumni Opettaja-lehdessä (17/2012) kyselee Mitä peruskoulu voi oppia Nokiasta? 

Kolumni on helposti lähestyttävä, ja sen sanoma on selvä.

Jokaisen suomalaisen pitäisi lukea se ja miettiä sen jälkeen, tulisiko peruskoulun uudistamiseen pikku hiljaa suhtautua vakavasti. 

Opettajaksi oppiminen

Teorian ja käytännön suhde ei ole yksiselitteinen. Sen takia se myös aina puhututtaa. Opettajia se puhuttaa varsinkin siksi, että luokkahuoneessa niitä on mahdotonta tarkastella toisistaan erillään.

Luokanopettajakoulutus on oikeustieteellisen ja lääketieteellisen ohella yksi kolmesta yliopistollisesta tutkinnosta, jotka valmistavat suoraan ammattiin. Niinpä luokanopettajankoulutus voidaan oikeutetusti ymmärtää myös ammattillisena tutkintona. Ja silti sitä opetetaan yliopistossa ammattikoulun sijaan.

Opettajankoulutuksen tulisi ehdottomasti säilyä yliopistollisena tutkintona, siitä ei ole mielestäni epäilystäkään. Ainoastaan ymmärtämällä kasvatuksen ja koulutuksen tieteellisen, yhteiskunnallisen ja teoreettisen pohjan, johon opiskelija yliopistossa tutustutetaan, voi opettajasta tulla ammattitaitoinen työssään.

Yliopistossa keräämänsä akateemisen, tieteellisen ja teoreettisen tiedon ja taidon lisäksi luokanopettaja tarvitsee kuitenkin työssään valtavan määrän amamttillista ja käytännön tietoa ja taitoa. Tällaisten kerryttämiseen ei kandi- ja maisteriopintojen aikana tunnu kuitenkaan olevan aikaa tai resursseja.

Ja ensimmäisen työvuotensa jälkeen opettajat ovat aivan puhki. He ovat antaneet kaikkensa sekä oppilaille että heidän vanhimmilleen, kuin koulun työyhteisöllekin. Työvuosi on ollut äärimmäisen raskas. Vasta silloin taitaa opettaja tosissaan ymmärtää, että kyseinen työ on paljon muuta kuin, mitä 300 opintopisteen aikana tuli ymmärrettyä.

On totta, että koulutuksen aikana perhedytään koulun arkeen. Myös opetusharjoittelut tukevat tällaista tutustumista. Tämä ei kuitenkaan riitä. Se on raaka tosiasia, että opettajaksi opitaan vasta työskentelemällä opettajana.

Maisterikoulutus luokanopettajillamme on arvokas ja kunnioitettava asia, sitä ei ole kieltäminen. Meidän on kuitenkin ymmärrettävä se, että opettaja ei tällaisella koulutuksella ole vielä valmis tekemään työtään. Sen vuoksi  perehdyttäminen on opettajan ammattillisen osaamisen piirissä sellainen asia, johon  tulisi tulevaisuudessa kiinnittää yhä enemmän huomiota.

Tällainen perehdyttäminen koulun arkeen sekä sen käytäntöihin on yliopistossa vaikeaa resurssien lisäksi myös koulu- ja kuntakohtaisten eroavaisuuksien vuoksi. Tästä syystä vastuu opettajan työhön perehdyttämiseen tulisikin siirtää kouluille tai jollekin ulkopuoliselle taholle.

Ymmärtääkseni kouluilla on tällä hetkellä varsin erilaiset käytänteen sen suhteen, miten tuore opettaja perehdytetään työhönsä. Ehkä nimenomaan tähän pitäisi kiinnittää huomiota, jolloin opettajaksi oppiminen jatkuisi koulun arjessa yhtä suunnitelmallisesti ja valvotusti kuin yliopisto-opintojenkin aikana.

Neuvo ihmisyydestä

Useimmiten kuultuaan, että opiskelen luokanopettajaksi, ihmiset toivottavat jaksamista ja neuvovat pitämään luokkaa kurissa. Toiset varoittelevat burnoutista sekä huokailevat nykynuorison käyttäytymistä. Yhä useammin kuulen varoitteluja siitä, että "opettajan työ on sitten rankkaa työtä, että kannattaa tyttö varoa". Sekä tietysti iänikuiset kansankynttilä-viittaukset.

Opettajan työ on monessa suhteessa omalaatuinen, mutta ei vähiten siksi, että jokaisella tuntuu olevan siitä mielipide, ja jokainen tuntuu pystyvän opettajaa työssään neuvomaan.

Useimmiten mielipiteiden ja neuvojen vastaanotto sujuu samalla kaavalla. Nyökkäilen ja vakuuttelen jaksamistani, naurahdan tottuneesti kansankynttilä-viittaukselle, ja kuuntelen samat jupinat toisella korvalla sadatta kertaa. Ajattelen hiljaa mielessäni, että en minäkään tule sinua työssäsi neuvomaan, joten miksi sinä siinä pauhaat.

Joskus, itse asiassa todella harvoin, löydän itseni tilanteesta, jossa minun tulevaa opettajuuttani lähestytäänkin täysin erilaisesta näkökulmasta. Viimeksi näin kävi silloin, kun ensimmäistä kertaa tapaamani vanhempi rouva kysyi, saisiko hän antaa minulle neuvon.

Minulla ei ollut sydäntä siinä vaiheessa sanoa ei, ja kääntää selkää, joten tottuneesti kehotin häntä jatkamaan, vailla minkäänlaista mielenkiintoa naisen tulevalle jutustelulle. Olin nimittäin varma, että kuulisin jälleen kerran samat jupinat.

Sen sijaan nainen katsoi minua pitkään ja harkiten ja sanoi: "Opettajan tulisi aina työssään muistaa ihmisyys. Se, että luokkahuoneessa on ihmisiä, jotka pitäisi myös ihmisinä kohdata."

En ole varma missä ajatukseni olivat muutama sekunttia aiemmin harhailleet, mutta heti sanan "ihmisyys" kuultuani, olin takaisin naisen vieressä ja katsoin vuorostani häntä pitkään ja harkiten. Sitten tein tilanteesta todella vaivaannuttavan, ja kiitin häntä.

Kyllä minä tiedän, että oppilaat ovat ihmisiä. Kyllä minä tiedän, että heitä tulee kohdella ihmisinä. Ja silti neuvo tuntui kaikessa yksinkertaisuudessaan yhdeltä tärkeimmistä, joita olen ihmisiltä tulevaa opettajuuttani koskien saanut.

En voinut siis muuta kuin kiitollisena ottaa vastaan vanhan naisen neuvon, ja kehottaa itseäni tulevaisuudessakin muistamaan ihmisyyden.
Ja muistamaan myös sen, että niin huonoa neuvoa ei olekaan, etteikö sitä kannata kuunnella, vaikka sen olisikin kuullut jo monta kertaa aiemmin.

Tutkimusta kaukana arjesta

Opetushallitus toteuttaa tutkimusta tiuhaan tahtiin. Tämän vuoden aikana on ehditty tutkia jo romanioppilaiden koulumenestystä, peruskoulun päättävien matematiikan osaamista sekä biologian, maantiedon ja fysiikan oppimistuloksia vuonna 2011. Tutkimustulokset ovat täynnä prosenttilukuja, jotka kertovat miten hyvin tai huonosti peruskouluissamme minäkin vuonna aikaansa kuluttaneet, ovat jotakin oppineet tai olleet oppimatta.

Tyydyttävää osaaamista maantiedossa, parempia tuloksia suomenkielisissä kouluissa, sekä tyttöjen korkeammat tulokset biologiassa.

Mitä tällaiset tutkimustulokset oikeasti kertovat koulumme arjesta? Mitä toinen toisensa jälkeen listattu prosenttiluku kertoo ihmiselle, joka on täysin eristyksissä koulun arjesta?

Ymmärrän täysin, että tutkimusta tulee tehdä. Kyse ei olekaan siitä. Opetushallituksen tuottama tutkimus tuntuu kuitenkin olevan kovin kaukana koulun tavallisesta arjesta. Tutkimusta varten kerätty materiaali on usein peräisin yhdestä lomakkeesta, testistä tai itsearvioinnista, johon on vastattu kiireellä, sillä haluttiin päästä nopeasti välitunnille potkimaan palloa, tai nurkan taakse röökille.

Valitettavaa on se, että tutkimus, jota Suomessa tunnutaan toteuttavan hyvissä määrin, jää usein pintaraapaisuksi siitä, mitä kouluissa oikeasti opitaan. Samalla sitä toteuttaa sellainen taho, jonka tulosten objektiivisuutta tulisi muistaa aina kyseenalaistaa.

Valitettavasti tutkimuksen tuottamisessakin tuntuu määrä korvaavan laadun. Usein tutkimustulokset tuntuvat päteviltä, jos täytettyjä lomakkeita on saatavilla tarpeeksi monta. Tutkimuksen laatu jää usein toissijaiseksi, vaikka nimenomaan koulumaailmassa määrällisen tutkimuksen merkitsevyys tulisi muistaa kyseenalaistaa.  Tämä johtuu siitä, että koulun arjessa tapahtuvat oppimistulokset harvoin välittyvät totuuksina tutkimusmateriaaliin asti.

Hienoa on, että tutkimustulokset ovat kaikkien saatavilla PDF-muotoisina, mutta mielenkiintoista olisi myös kuulla mihin tutkimustuloksia käytetään. Onko tulokset oikeasti vaikuttamassa koulutusjärjestelmän muutoksiin, vai tuotetaanko tutkimusta vain tutkimuksen vuoksi, ilman että sen tuloksista juuri välitettäisiin?

Kriittisempää tutkimusta ja selkeää tulosten hyödyntämistä tarvitaan silloin kuin halutaan saada muutoksia aikaan.

Opeta minut oppimaan

Tiedätkö miten sinä opit? 

Minä opin sen yliopistossa. Opin sen monen uuvuttavan luennon jälkeen, josta kävelin ulos turhautuneena kantaen mukanani paperia, jossa oli usean lauseen aloitus, mutta ei yhtään kokonaista ajatusta, sillä en ikinä ehtinyt kirjoittaa lausetta loppuun. Sen lisäksi en muistanut luennosta mitään, sillä keskittymiseni kiinnittyi muistiinpanojen tekoon. Istuin luennolla kuuntelemassa, jotta voisin kirjoittaa asiat muistiin, mutta en kuullut mitään. 

Uskon, että moni opiskelija on törmännyt samaan ilmiöön. Ilmiöön, joka johtuu siitä, että opiskelija ei tiedä miten hän oppii. Sen seurauksena hän kirjoittelee epäselviä muistiinpanoja, lukee kirjoja, eikä muista mitään lukemastaan, pänttää ja opettelee ulkoa asioita, sillä kokee sen olevan ainoa tapa, jolla muistaisi jotakin. Kuinka usein kuuleekaan, että kaiken oppimansa unohti, heti kokeeseen vastattuaan? 

Aivan liian usein.

Yksi koulun tärkeimmistä tehtävistä on opettaa. Joten miksi ihmeessä me emme opeta oppilaitamme oppimaan?

Oppiminen määritellään yleisesti käyttäytymisessä tapahtuvaksi pysyväksi muutokseksi, joka syntyy vuorovaikutuksessa ihmisen ja hänen ympäristönsä kanssa yleensä kokemuksen pohjalta.

Oppimisen tarkoitus on saada aikaiseksi jokin pysyvä muutos. Pysyvyys lienee tässä se, johon meidän tulisi kiinnittää huomiota. Pänttääminen ja ulkoaopettelu on harvoin pysyvää. 

Oppimisen opettaminen ei ole helppoa. Ja vaikka siihen pystyisimmekin, se ei kuitenkaan yksinään riitä. Tarvitaan myös oppilaasta lähtöisin oleva halu oppia oppimaan. Ja ehkä juuri tähän oppilaasta lähtöisin olevaan tarpeeseen tulisi opettajan oppilaitaan johdatella. 

Minä vannon miellekarttojen nimeen. En ole vielä kohdannut asiaa, josta en olisi saanut aikaiseksi mindmappia. Miellekartta auttaa minua tekemään aiheesta kuin aiheesta mielekkään, ja se johtuu siitä, että sen avulla saan hahmoteltua suurempia kokonaisuuksia, näkemään asioiden välisiä yhteyksiä, ymmärtämään miten asiat liittyvät toisiinsa.

En missään nimessä patista oppilaita, tai ketään muutakaan piirtelemään vihkojaan täyteen miellekarttoja, jos se ei tunnu heistä toimivalta. Patistan heidät kuitenkin miettimään miten he oppivat. Patistan heidät miettimään miten he luovat asioista mielekkäitä kokonaisuuksia, jotta heille tulisi tarve oppia ne.

Pelon kanssa kahden

Kuuluisuus vaikuttaa meihin usein kokonaisvaltaisemmin kuin uskallamme itsellemme edes myöntää. Kerran huomion keskipisteeksi päästyään, ei siltä paikalta pois tahdota lainkaan. Pahimmissa ja useimmissa tapauksissa tällaisen tilanteen seurauksena meidät valtaa pelko. Pelko siitä, että emme enää suoriudukaan hyvin. Pelko siitä, että joku suoriutuu vielä meitä paremmin.

Kun ihmisen valtaa pelko, alkaa ongelmia syntyä. Pelko nimittäin useimmiten aiheuttaa myös sen, että se mikä meistä kerran teki kuuluisan, ei nyt pelon vuoksi meissä enää ilmenekään.

Meidän kuuluisuuteemme kasvatuksen saralla kulminoituu OECD:n arviointien johdattelemana PISA-tutkimukseen. Suomalainen menestystarina on todella saanut paikkansa valokeilassa. PISA-hypetys on puuduttavaa ja sen haitallisuus Suomen koulujärjestelmän uusiutumiselle ja kehittymiselle on jo huomattu. Pelko epäonnistumisesta on jo astunut mukaan estradille.

Suomalainen koulujärjestelmä on hyvä ja se perustuu hyville periaatteille. Meidän koulujärjestelmästä saatavaa tietoa tulee ehdottomasti jakaa, kuten esimerkiksi Pasi Sahlberg teki julkaistessaan teoksen Finnish Lessons, jossa käsitellään suomalaisen koulujärjestelmän kehitystä.

Tietoa suomalaisesta koulujärjestelmästä tulee ehdottamasti jakaa. Sitä ei varmastikaan kiellä kukaan. Sen jakaminen muille, ei missään nimessä ole meiltä pois.

Sen sijaan meiltä pois on tilanne, jossa me emme enää pyrikään kehittymään, vaan jäämme paikoillemme odottamaan ja nauttimaan menestyksen tuomasta julkisuudesta. Ja sen menestyminen PISA-tutkimuksissa on meille tehnyt. Pelko on ottanut vallan koulujärjestelmän uusiutumisesta, sillä sijoituksestamme koulutuksen kärkimaana, emme halua luopua, ja uusiutumalla ja kehittämällä koulujärjestelmäämme saattaisimme siitä ainakin hetkellisesti joutua luopumaan.

Sen lisäksi koulutuspoliittisessa keskustelussa PISA-tutkimuksissa kärkipaikalle sijoittuminen on muuttanut sitä vähäistä uusiutumisen ja kehittämisen suuntaa, joka koulujärjestelmään tällä hetkellä kohdistuu. Jos kehittämisen tavoite siirtyy oppilaan intresseistä kansainvälisen kilpailun voittamiseen, ei voida olla hyvillä jäljillä.

Kehittämisen suunnista tulee siis olla varma. Syyt miksi koulujärjestelmää uudistetaan tulee tehdä selviksi, ja syy ei saa olla kansainvälisessä vertailussa pärjääminen. Samaan aikaan pelon kanssa ei saa jäädä kahden, sillä varaa menestyksestä nauttimiseen ei välttämättä ole.

Me löydämme pian itsemme tilanteesta, jossa toiset maat ottavat meidät kiinni, ja menevät ohi, kun ovat kehityksensä huipulla, samalla kun me pidämme tiukasti pelkoa kiinni kädestä ja toivomme parasta.

Kieli ennen kaikkea

Jostain on koulussakin aloitettava, ja useimmiten aloitetaan kielestä. Aakkosten opettelu, ääntäminen, tavutus, lukeminen ja kirjoittaminen. Lapsi opetetaan käyttämään kieltä, sillä se on ihmisen elämän keskeisimpiä asioita. Opettaminen aloitetaan kielestä, sillä sen merkitys ihmisen oppimisen (sekä koko elämän) kannalta on korvaamaton.

Äidinkielen opetus lähtee liikkeelle kielen tutkimisesta, käyttötarkoituksiin tutustumisesta sekä kielen luomien merkityksien havaitsemisesta. Valitettavasti tällainen kielen tutkiminen jää oppilaan vanhetessa taka-alalle. Sen sijaan kielen mielekkääseen käyttämiseen lähestytään usein jo kolmannelta luokalta lähtien sääntöjen, kategorioiden ja ulkoaopettelun kautta. Harmillista on se, että sääntöjen taka-alalla on edelleen samat asiat, mutta niihin suhtautuminen muuttuu radikaalisti. Tutkiminen unohdetaan, tai sen yli hypätään, ja oppilaita vaaditaan samantien sisästämään ja muistamaan.

Tämä lienee myös yksi syy miksi äidinkielen opetus mielletään helposti tylsäksi, ikäväksi ja kielioppipainotteiseksi, sillä oppilaan mielenkiintoa omaan kieleensä ei ylläpidetä.

Mitä enemmän kielen merkitystä ihmisen elämässä miettii, sitä suurempia vaikutuksia kielen monimuotoinen käyttö ihmisen ympärillä myös luo. Kielen merkitykset eivät avaudu ihmiselle, tai eivät ainakaan suurimmalle osalle ihmisistä, automaattisesti. Kielitieteen saralta tutuiksi tulleiden semantiikan ja prgamatiikan teorioiden nousu kielenkäytön tutkimiseen, on avain kielen merkityksien monimuotoisuuden ymmärtämiseen. Näitä kielen tutkimisen ja opetuksen aspekteja tulisi hyödyntää ala-asteelta lähtien, jolloin oppilaan ymmärrys kielen vaikutuksista ja sen luomista merkityksista aukeisi. Parhaimmillaan tällaisesta monimuotoisesta kielenkäytön ymmärtämisestä syntyisi oppilaalle korvaamaton voimavara.

Tuntuu siltä, että opettajat usein unohtavat, että kieli ja sen käyttö on jokaisen oppiaineen opetuksen pohjana. Pahimmassa tapauksessa tämä ilmenee tilanteina, joissa kielen tutkiminen ja sen merkitysten avaaminen rajoittuu ainoastaan äidinkielen tunneille.

Tärkeistä kielellisistä lähtökohdista aloitettu opettaminen ja kasvattaminen tyrehtyy, jos äidinkielen opetuksesta katoaa mielenkiinto. Mielenkiinnon ylläpitäminen vaati kokonaisvaltaista kielen tutkimista, sen luomien merkitysten havaitsemista ja ymmärtämistä kaikilla elämän osa-alueilla.

Uudistuksia opinnoissa

Koulun tulevaisuuteen vaikuttaa globaalin taloustilanteen lisäksi yhteiskunnassa tapahtuvat arvo- ja asennemuutokset. Mutta todellisuudessahan kaiken takana on raha. Ja rahaa meillä ei tällä hetkellä ole, joten onko koulun tulevaisuus uhattuna?

Jotta välttyisimme hätiköidyltä johtopäätöksiltä, lienee syytä pohtia, miten koulujärjestelmäämme voidaan yrittää muuttaa ilman suuria taloudellisia investointeja.

Perinteisesti suomalaista peruskoulua arvostetaan tai jos ei suoranaisesti arvosteta, niin nähdään sillä kuitenkin olevan paljon mahdollisuuksia yhteiskunnassamme tapahtuvien muutosten edistäjänä. Mutta ennen kaikkea luokanopettajan työn arvostusta perustellaan valtavilla opettajankoulutukseen pyrkivillä hakijoilla. (Vuonna 2011 Helsingin yliopiston luokanopettajakoulutukseen haki yli 2200 opiskelijaa, joka oli yliopiston suurin hakijamäärä yksittäisessä koulutusohjelmassa.)

Juuri opettajan työn arvostuksen vuoksi luokanopettajakoulutus on merkittävässä asemassa "edullisten" muutosten toivossa koululaitoksemme tulevaisuudessa. Opettajankoulutukseen pyrkivät ja sinne päässeet nähdään usein motivoituneiksi ammattitaitoaan arvostaviksi tuleviksi opettajiksi. Sen vuoksi opettajakoulutuksella on suuri merkitys siinä, mihin suuntaan opettajan työ tulevaisuudessa ajautuu.

Suurin huoli tuntuu olevan se, että myös yliopistojen budjetteja leikataan valtion toimesta. Jälleen kerran yhtälöön liittyy mukaan raha.

Hyvänä uutisena voidaan kuitenkin nähdä Tampereen yliopiston tutkintouudistus, jossa muutoksia on tehty mm. kasvatustieteen maisterin opintoihin, joka mahdollistaa kolme vaihtoehtoista kytkentää kasvatustieteiden maisterissa. Muutoksen avulla pyritään siihen, että kasvatustieteen alalta valmistuisi laaja-alaisesti kasvatustieteentutkijoita ja alan osaajia.

Tällaiset muutokset maisterinopinnoissa ovat tervetullutta vaihtelua vanhentuneelle ja yksitoikkoiselle kasvatustieteen tutkinto-ohjelmalle. Toivottavasti uudistuksen avulla koulun tulevaisuuteen voitaisiin satsata pätevien ja monimuotoisten kasvatustieteilijöiden voimavarojen avulla, jolloin koululaitoksemme tulevaisuus ei näyttäisikään enää niin masentavalta.

Itsensä tuntemisen tärkeys

Yksi haastavimmista ja samalla merkittävimmistä kasvatuksen tavoitteista on terveen itsetunnon löytäminen ja sen rakentaminen. Terveen itsetunnon merkitystä ei mielestäni voi liioitella. Se luo perustan ihmisenä olemiselle.

Suurin ongelma terveen itsetunnon kehittymiseen tuntuu olevan se, että siihen ei ohjata. Koulussa oppiminen kohdistuu usein ulkoisiin asioihin. Opitaan erilaisista ilmiöistä ja aiheista, tapahtumista, syistä ja seurauksista. Harvoin oppimisen kohteena on kuitenkaan oppilas itse, harvoin tarkoituksellisesti opitaan omasta käyttäytymisestä tai omasta ajatusten kulusta. Harvoin opitaan tai opiskellaan tuntemaan itseään.

Terveen itsetunnon hankkiminen ja sen ylläpitäminen vaatii kuitenkin nimenomaan oppimista. Se vaatii ihmiseltä työtä, ja ennen kaikkea se vaatii ohjausta, ja tilaa ja aikaa sen oppimiseen.

Itsetunnon merkitys oppilaan kokonaisvaltaisessa kasvussa on ymmärretty vuosikymmeniä sitten, ja se on sisällytetty myös peruskoulun opetussuunnitelmaan. Sen lisäksi, että "Ihmisenä kasvaminen" on yksi peruskoulun aihekokonaisuuksista, mainitaan itsetunto useiden oppiaineiden sisällöissä, sekä oppilaanohjauksen oppiaineessa.

Oppilaanohjaus on oppiaineena yksi vieraimmista ja jää usein muiden oppiaineiden varjoon , joka on sääli, sillä sen tavoitteet ovat puolestaan yhdet tärkeimmistä.

Oppilaanohjauksen tehtävänä on tukea oppilaan kasvua ja kehitystä siten, että oppilas

kykenee edistämään opiskeluvalmiuksiaan ja sosiaalista kypsymistään sekä kehittämään

elämänsuunnittelun kannalta tarpeellisia tietoja ja taitoja. Ohjauksen tuella oppilas tekee

omiin kykyihinsä ja kiinnostuksiinsa perustuvia opiskelua, koulutusta, arkielämää ja

elämänuraa koskevia ratkaisuja. Oppilaanohjauksen tarkoituksena on edistää koulutyön

tuloksellisuutta, lisätä hyvinvointia koulussa sekä ehkäistä syrjäytymistä. Sen avulla edistetään myös koulutuksellista, etnistä ja sukupuolten välistä tasa-arvoa. (OPS 2004, 258)

Oppilaanohjaus kuulostaa jopa liian hyvältä ollakseen totta. Ja harvoin se myöskään on totta.

Oppilaanohjauksen kirous on luultavasti se, että sille ei ole varattu omaa aikaa tai tilaa perusopetuksen tuntijaossa. Tai on, mutta useimmissa kouluissa vasta vuosiluokilla 7-9, jolloin silloinkin aika kulutetaan täyttämällä ammatinvalintatestejä ja tutustumalla toisen asteen koulutukseen, eikä yhä edelleenkään oppilaaseen itseensä.

Mikä siis on syy, että terveeseen itsetuntoon kasvattamista pidetään yhteiskunnassa merkittävänä, mutta sille ei kuitenkaan anneta aikaa?Me olemme sitä mieltä, että on tärkeämpää oppia tuntemaan itsensä, kuin oppia historian tapahtumia tai sijamuotojen nimiä, ja silti oppitunnit koulussa käytetään jälkimmäisten asioiden opiskeluun.

Se että oppilaanohjausta ja itsetunnon vahvistamista tulisi tapahtua kaikkien oppiaineiden kohdalla integroidusti, ei takaa sitä, että niin tapahtuu.

Jos kyseessä oikeasti on niin tärkeä asia, miksi sen opetus tapahtuu muiden oppiaineiden varjossa, sen sijaan, että se saisi paikkansa parrasvaloissa?

Mitä sinä muuttaisit?

Sama pätee koulun uudistamiseenkin, kuin niin moneen muuhunkin elämäämme ympäröivään asiaan, eli se, että oikeita vastauksia ei ole. On vain mahdollisuuksia, joista jokainen valitsee omasta mielestään parhaimmat, ja katsoo mihin ne johtaa.

Niinpä voimme todeta, että ei ole yhtä oikeaa tapaa tai mallia kouluttaa ja kasvattaa yhteiskuntamme jäseniä. Sen sijaan on lukematon määrä mahdollisuuksia, toiveita, ideologioita, ajatuksia, tutkimuksiin perustuvaa tietoa sekä näkökulmia, joista jokainen voidaan perustella tärkeäksi ellei jopa tärkeimmäksi asiaksi peruskouluun liittyen.

Olen mielestäni oikeilla jäljillä, kun väitän, että koululaitoksemme koskettaa meistä jokaista. Nykyaikana sen vaikutusten ulkopuolelle on mahdotonta jäädä. Sen vuoksi jokaisella meistä on myös joku mielipide peruskoulumme tilanteesta tai toiveista sen tulevaisuuden suhteen.

Ja nyt on tullut korkea aika kuulla niistä.

Joten, jos sinä saisit päättää, mikä tai mitkä asiat nostaisit peruskoulussamme tärkeimpien joukkoon?

Millaisen muutoksen sinä haluaisit nähdä tulevassa opetussuunnitelmassa tai opettajan työssä?

Mitä sinun mielestäsi tulevaisuuden lapsille tulisi opettaa?

Ammattitaito tarkkailuun

Poliitikot valitaan eduskuntaan edustamaan ja ajamaan kansan asioita joka neljäs vuosi. Sama käytäntö pätee myös kunnanllispolitiikkaan. Kaikki eduskuntaan tai valtuustoihin valitut joutuvat säännöllisesti, eli neljän vuoden välein, todistamaan kykynsä jatkaa tehtävissään. Parhaissa tapauksessa ne poliitikot, jotka eivät ole pitäneet kiinni lupauksistaan, joutuvat astumaan pois tehtävistään.

Kyseessä on käytäntö, jossa politiikkaan tahtovat, joutuvat osoittamaan oman ammattitaitonsa sekä töihin pääsemisen, että sen jatkamisen edellytyksenä. Yhteiskunnassamme melkein poikkeuksetta jokainen työpaikka perustuu samankaltaiseen käytäntöön, jossa työntekijä joutuu antamaan hyvän vaikutelman työnantajalleen, olemaan tulosvastuullinen ja pärjäämään omassa työssään, pitääkseen siitä kiinni.

Ja sitten on olemassa opettajat. Ammattikunta, joka osaa työhaastattelusssa puhua omista kokemuksistaan, menneistä työtehtävistään ja omasta ammattitaidostaan niin vakuuttavasti, että saa työpaikan, parhaassa tapauksessa viran. He saavat oman luokkahuoneen ja elokuusta kesäkuun alkuun jokaisena työpäivänä sulkevat luokkahuoneensa oven perässään ja tekevät työtään ilman valvontaa tai arviointia, ilman suoraa vaatimusta osoittaa kyvykkyytensä sekä ammattitaitonsa omasta työstään työnantajalleen.

Syitä tähän ilmiöön on useita, ja niistä ensimmäiseksi nousee opettajan työn arvioinnin hankaluus. Opettajan ammattitaito nähdään usein ominaisuutena, joka on täysin sidoksissa opettajan persoonaan, jolloin tällaiseen ammattitaidon arviointiin ei useinkaan ole mahdollisuutta. Sillä jos arvostelet opettajaa hänen työtavoistaan tai opetusmenetelmistään, kohdistat kritiikin välttämättä myös hänen persoonaansa. Ja ihmisen persoona, ei sinänsä vaikuta hänen kykyynsä toimia työssään hyvin, joten opettajan ammattitaidon arviointi ajautuu umpikujaan.

Opettajalta ei myöskään voida vaatia tuloksia, ei ainakaan arvosanojen muodossa, sillä opettajan ammattitaito ei näyttäydy oppilaiden arvosanoissa. Ammattitaidolla saattaa olla vaikutusta oppilaiden menestykseen, mutta täyden kympin opettajalla ei kuitenkaan ole kahtakymmentä täyden kympin oppilasta.

Ollaan siis tilanteessa, jossa opettajan ammattitaitoa ei voida arvioida tekemättä siitä henkilökohtaista, opettajuuden ammatin luonteen vuoksi, eikä sen pätevyyttä voida tarkastella oppilaiden kautta, sillä se vääristäisi opetuksen tavoitteita ja tarkoituksia, jos opettajalta vaadittaisi hyviä tuloksia oppilaiden arvosanojen muodossa.

Vielä on kuitenkin jäljellä pomo, joka on keskeisessä asemassa työntekijän työpanoksen arvioinnissa. Opettajallakin on pomo, ja opettaja osallistuu mm. kehityskeskusteluihin omaan pomonsa, eli rehtorin kanssa. Opettajan sekä rehtorin ammattiin liittyy kuitenkin tarve ylläpitää tietynlaista yhteishenkeä työyhteisön sisällä, jotta kaikkien työmotivaatio pysyisi korkealla. Sen vuoksi rehtori on vaikeassa asemassa antaakseen palautetta opettajalle. Katkeruutta, vihaa ja huonoa yhteishenkeä siitä seuraisi, jos rehtori rupeaisi kovalla kädellä kyseenalaistamaan alaistensa ammattitaitoa, ja henkilökohtaisuuksiin tällaisessakin arvioinnissa pian ajauduttaisiin.

Olen saanut käsityksen, että opettajan tarvitsee harvoin pelätä työpaikkansa puolesta, varsinkin virassa olevan opettajan työpaikkaa voisi hyvin kutsua suojatyöpaikaksi. Rikkomuksen tulee olla suuri, rikkoa melkeinpä lakia, ennen kuin opettaja erotetaan virastaan. Harvoja ovat ne tilanteet, jossa opettaja menettää työpaikkansa ammattitaidon puutteesta, ja silloinkin potkut saanut opettaja kokee varmasti, että hänen persoonansa ei nyt sopinut kyseiseen työyhteisöön, ja ammattitaidon kyseenalaistaminen jää oman persoonansa arvioinnin varjoon.

Näin ollen opettaja sulkee päivä toisensa jälkeen luokkahuoneensa oven ilman, että kukaan tarkkaailee hänen pätevyyttään tai ammattitaitoaan. Eikö opettajalla kuitenkin voida nähdä olevan sen verran valtaa ja vastuuta yhteiskunnassamme, että myös opettajan voitaisiin vaatia poliitikkojen lailla todistamaan kykynsä jatkaa tehtävässään työuransa aikana?

Jonkilaista tarkkailua opettajan työntekoon vaaditaan, sillä opettajan ammattitaito ei ole ominaisuus, joka on ja pysyy, vaan se vaatii jatkuvaa kehittämistä. Sen lisäksi tulisi vihdoin päästää irti ajatuksesta, jossa opettajuus asetetaan niin persoonasidonnaiseksi, ettei sitä voida arvioida ilman, että arviointi otetaan henkilökohtaisesti.

Itse ainakin koen, että jos opettaja ei osaa ottaa kritiikkiä omasta työstään vastaan, ilman että ottaa palautteen henkilökohtaisesti, ei hän kovin ammattitaitoinen työssään silloin ole.

Koulun penkiltä syrjäytyneeksi

Yhdeksi 2010-luvun yhteiskunnallisista ongelmista on noussut nuorten syrjäytyminen. EVA:n teettämän tutkimuksen mukaan 15-29 vuotiaista yli 50 000 nuorta on syrjäytyneitä. Myös tuore Tasavallan Presidentti mainitsi syrjäytyneet virkaanastujaispuheessaan, jossa hän viittasi syrjäytyneisiin nuoriin "mittavana ongelmana".

Syrjäytymisen syitä ja sen torjumisen mahdollisuuksia tullaan tulevaisuudessa varmasti tutkimaan usealla taholla ammattilaisten toimesta. Samaan aikaan syrjäytymisen estämiseen voi vaikuttaa meistä jokainen. Opettajalla tällaisia mahdollisuuksia on vielä meitä muita enemmän, sillä hän kohtaa näitä lapsia ja nuoria päivittäin.

EVA:n tutkimus nostaa mainetta niittäneen peruskoulujärjestelmämme yhdeksi syrjäytymiseen johtavista syistä, tai ainakin nostaa esille sen mahdollisuuden, että koulutusjärjestelmällä voi olla ilmiön kanssa jotain tekemistä. Tutkimuksen mukaan varsinkin miesten kohdalla syrjäytymisen syynä on usein se, että peruskoulu ei ole pystynyt ohjaamaan nuoria toisen asteen opintoihin.

Jos opettajat lähtevät puolustuskannalle, on heillä paljon mitä heittää tiskiin. Riittämättömät resurssit, suuren luokkakoot, inkluusion asettamat paineet, eriyttämisen ongelmat ja suuri työtaakka ja niin edespäin.

Puolustuksen sijaan energia tulisi kuitenkin ohjata muutosten suuntaan. On selvää, että jossain on vika, jos joka viides peruskoulusta valmistunut poika omassa ikäluokassaan syrjäytyy.

Ja vaikka vika ei suoranaisesti olisi koulussa, ei se tarkoita etteikö koulussa ongelmaan voitaisi puuttua. Kysymys kuuluukin: miten?

Opetuksen tavoitteet uusiksi

Tietynlainen turhautuminen ainarajojen ylläpitoon on aistittavissa koulun arjessa, mielipidepalstojen kirjoituksissa sekä mielestäni myös opettajissa sekä luokanopettajaopiskelijoissa. Ollaan päädytty tilanteeseen, jossa vaaditaan muutosta, kuitenkaan tietämättä varsinaisesti mikä tämä muutos voisi olla.

Mielestäni kaikki kulminoituu siihen, miten ymmärrämme koulun sivistystehtävän. Yhä edelleen pidämme kiinni käsityksestä, että sivistynyt ihminen omaa tietyn yleissivistyksen, johon liittyy nimenomaan tietosisältöjen hallinta. Yleissivistyken merkitys ja sen sisällöt ovat vuosien saatossa eläneet, ja moni on myös kyseenalaistanut sen tietopainotteisen tarpeellisuuden.

Samaan aikaan yleissivistykseen usein liitetään tiettyjen yhteiskunnan normien, arvojen ja moraalisääntöjen nouttamisen osaaminen. Yleisimpänä esimerkkinä voidaan mainita ihmisen tarve osata kohteliaat käyttäytymissäännöt.

Jos tätä ajatusta viedään pidemmälle, päästään minun mielestäni siihen, mistä koulun antamassa sivistyksestä tulisi olla kyse. Sivistyksen myötä tulisi lapselle antaa tarpeelliset taidot ja tiedot pärjätäkseen yhteiskuntamme jäsenenä, ja löytääkseen oman paikkansa siitä. Tähän päämäärään ei kuitenkaan päästä kääntämällä oppikirjan sivuja päivästä toiseen.

Sen sijaan koulussa tulisi järjestelmällisesti oppia ja opetella kommunikaatio- sekä yheistyötaitoja. Koulussa pitäisi opettaa argumentoinnin ja mielipiteenilmaisun keinoja ja niiden merkitystä. Opetuksen tulisi hahmotella suurempia kokonaisuuksia ja oppia sitä kautta näkemään yhteiskuntamme ja koko maailmamme toimintaa, valtasuhteita, merkityksiä ja omia näkemyksiään asioiden ja ilmiöiden yhteyksien valossa. Esille pitäisi ottaa tarve opettaa oppilasta tuntemaan itsensä, omat toimintatapansa, omat oppimistapansa, omat vahvuutensa ja heikkoutensa, johon jollain tavalla sekä oppilaan ohjauksella että eriyttämisellä pyritään. Taito- ja taideaineita tulisi lähestyä niiden merkityksellisyyden sekä taidetta varsinkin sen esteettisyyden ja sen kokemuksellisuuden kautta. Kaiken kaikkiaan opetuksessa tulisi tehdä selväksi, opetettavien asioiden merkitys oppilaan omassa elämässä ja oppilaan tulevaisuudessa.

Ymmärrän, että OPS ohjaa myös tähän suuntaan, ja että moni opettaja pyrkii toteuttamaan opetusta nämä ajatukset mielessään. Mielestäni valtiomme opetusta ohjaava koneisto kuitenkin pitää kiinni visiostaan, jossa sivistystä lähestytään väärästä suunnasta. Tällä hetkellä OPS:a selaillessaan huomio kiinnittyy opetettavien aineiden sisältöihin, jotka ovat monipuolisuudessaan todella uuvuttavat, sekä tavoitteisiin, joiden kautta yllämainitsemiani asioita oppiaineen aihesisältöjen kautta lähestytään.

Tämä tulisi kuitenkin kääntää toisinpäin ja asettaa sivistyksen ja kasvatuksen inhimilliset ja pedagoset tavoitteet ensisijaisiksi, ja aihe-ja asiasisällöt niiden alle. Nyt opetuksen järjestelmällisyys perustuu siihen, että luomme oppiaineiden opetuksen sisällöt mielekkäiksi kokonaisuuksissi, ja pyrimme hakemaan niihin eheyttä vuodesta toiseen. Tällaisen lähtökohdan sijaan tulisi opetuksen pohjautua ihmisläheisimpiin kokonaisuuksiin, joiden avulla voisimme pyrkiä oppilaan kasvatuksen ja ohjauksen eheyteen ja järjestelmällisyyteen.

En ehdota, että koulussa ei enää opetettaisi Suomen historiaa, ihmisen biologiaa tai luovaa kirjoittamista, sen sijaan näitä sisältöjä opeteltaessamme voisimme tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti pyrkiä nimenomaan yllä mainitsemiini inhimillisempiin tavoitteisiin.

Mitä opettajalta vaaditaan?

Jos pysäytän kadulla ihmisen, ja kysyn häneltä, mitä hänen mukaansa opettajalta vaaditaan, vastaisi hän luultavasti jotain ryhmänhallintataidoista, kansankynttilämäisyydestä sekä pehmeistä arvoista. Tai sitten jotan ihan muuta, mutta rivien välistä voisi lukea jotain tuon tapaista.

Opettaja ei kuitenkaan pääse työssään niin helpolla, kuin olettaa saattaa. Ei riitä, että opettaja ei tupakoi, pukeutuu säädyllisesti, osaa pitää kuria, ja rankaisee tasavertaisesti ja osaa vielä opettaakin, sillä häneltä vaadittavat ominaisuudet, tiedot ja taidot ovat kasvaneet valtavasti viimeisten vuosikymmenten aikana.

Yhteistyössä opiskelijakollegoideni kanssa saimme listattua 10 osa-aluetta, jotka opettajan työ nyky-yhteiskunnassa sisältää. Kyseessä ei ole lista, joka olisi universaali tai jollain tavalla täydellinen tai objektiivinen. Se antaa kuitenkin osviittaa siitä, mitä kaikkea opettajan työ nykyään sisältää.

1.) Aineenhallinta

Luokanopettajalta vaaditaan yhä kasvavaa aineenhallintaa kaikissa peruskoulussa opetettavissa oppiaineissa. Vuoden 2014 OPS:n uudistusten myötä suureen rooliin nousee taito-ja taideaineet, joiden laaja-alaisempi opettaminen tulee vaatimaan opettajalta yhä enemmän. Opettaminen onnistuu silloin kun tietää itse oman asiansa. Tästä syystä opettajalla olla valtava tietomäärä hänen opettamistaan aineesta. Toisaalta opettamalla myös oppii, joten ensimmäisen vuoden burnoutin jälkeen ei pitäisi lopettaa, vaan jaksaa painaa eteenpäin.

2.) Kasvatus

Opettajan tehtävä ei ole, eikä tulekaan olla, pelkästään tiedon jakaminen ja opettaminen. Itse pidän kasvattamista nyky-yhteiskunnassa tiedonjakoa merkityksellisempänä työtehtävänä. Kasvattaminen ei tosin ole helppoa. Se vaatii yhteiskuntamme arvoihin, aseteisiin, normeihin ja moraaliin tutustumista, niiden ymmärtämistä ja sisäistämistä. Kasvatuksen tulisi olla perusteluta, pohjautua dialogiseen arvostukseen ja kunnioitukseen. Tämä tehtävä vaatii opettajalta paljon ja tulevaisuudessa yhä vain enemmän resursseja.

3.) Pedagoginen ja didaktinen näkemys

Suomen opettajakoulutuksen korkean tason vaatimusten mukaisesti jokainen Suomessa valmistunut opettaja on opiskellut kasvatustieteitä yliopistossa. Pedagogiikka ja didaktiikka ovat yliopistollisen opettajankoulutuksen kulmakiviä. Maisterinopinnoista selvittyään opettajalla tulisi olla käsitys sekä siitä, mitä kasvatus on (eli pedagoginen näkemys) sekä mitä opetus on (eli didaktinen näkemys). Valitettavasti 60 opintopistettä yliopistossa 40 vuotta kestävän uran aikana eivät riitä ylläpitämään näitä, joten opettajan tulee kyseenalaistaa, uudistaa ja kehittää omia näkemyksiään jatkuvasti työnsä ohella.

4.) Erityispedagogiikka

Suomeen halutaan yhteinen koulu kaikille, jonka vuoksi inkluusio on noussut koulutuspolitiikan keskiöön. Inkluusion myötä erityistluokat vähenevät, tai loppuvat kokonaan, jolloin opettajien luokkahuoneet täyttyvät erityisoppilaista. Ottamatta kantaa inkluusion hyötyihin, täytyy ilmiötä tarkastella opettajan näkökulmasta. Selvää on se, että luokanopettajalle tämä ei tule olemaan helppoa. Aiemmin erityispedagogiikka on pidetty erityisopettajien tieteenalana, tulevaisuudessa se tulee olemaan jokaisen opettajan arkipäivää, johon tulee jokaisen opettajan myös valmistautua.

5.) Yksilöllinen opettaminen

Eriyttäminen ja oppilaan ohjaus ovat yksilöllisen opettamisen kulmakiviä. Opettajan työssä ei ole kyse siitä, että saa kaikki 24 oppilasta oppimaan kertotaulut. Sen sijaan opettajan tulisi ottaa jokainen oppilas yksilönä huomioon luokkahuoneessa. Eriyttämisen tarpeen huomaaminen ja oikeanlaisen eriyttämisen löytäminen ovat jo sinänsä haasteita kelle tahansa opettajalle. Sen jälkeen pitäisit vielä löytää aika, materiaali ja resurssit sen toteuttamiseen.

6.) Yhteisöllinen opettaminen

Yksi peruskoulun kasvatuksellisista tavoitteista on yhteisöllisyyteen kasvattaminen, joka edistää sosialisaatioprosessia. Eli sen lisäksi, että jokaista oppilasta tulisi pystyä ohjaamaan yksilönä, vaaditaa rinnalle myös yhteisöllisyyteen ohjaamista. Yhteistyötaitojen, toisten kunnioittamisen ja arvostamisen opettaminen ei monisärmäisessä luokkahuoneessa ole itsestäänselvyys vaan vaatii kovaa työtä.

7.) Demokratiakasvatus

Tasa-arvoisuus on yksi yhteiskuntamme peruspilareista. Peruskoulumme opetussuunnitelma ohjaa opetukseen, joka pohjatuu demokraattisen yhteiskunnan aktiiviseksi kansalaiseksi opettamiseen. Itse haluan nostaa demokratiakasvatuksesta esille kaksi puolta. Ensimmäisenä niistä esille nousee kriittisen pedagogiikan lähestyminen opetukseen. Vaikka Suomi vaikuttaa tasa-arvoiselta yhteiskunnalta, mikään ei ole tasa-arvolle niin suotuisaa, kuin sen kyseenalaistaminen. Tästä syystä demokratiakasvatusta tulisi lähestyä kriittisen pedagogiikan keinoin kyseenalaistamalla voimassa olevia ideologioita sekä nostaa esille yhteiskuntamme epäkohtia. Toisaalta demokratiaa ja tasa-arvoa tulisi nyky-yhteiskunanssa lähestyä myös sukupuoli- ja rotutasa-arvoajattelun kautta. Monikulttuurisuus ja ihmisten erilaisuuden arvostaminen tulisi olla peruskouluopetuksessa keskeisessä asemassa.

8.) Yhteistyötaidot

Opettajan työ on itsenäistä, tai niin sanotaan. Samaan aikaan toisaalla uusliberalistit kokevat opetuksen palveluna, joka voidaan ostaa. Opettaja on siis suljetun oven takana tekemässä työtään, saaden siitä jatkuvasti palautetta kuluttajilta (pääsääntöisesti oppilaiden vanhemmilta). Miten ikinä peruskoulumme halutaan tulkita koulutuspoliittisesta näkökulmasta, on selvää, että ilman yhteistyötaitoja siitä ei selvitä. Opettajan yhteistyötaitoja punnitaan viidessä kategoriassa: oppillan suhteen, työyhteisön suhteen, oppilaan huoltajien suhteen, kunnan ja sen virastojen suhteen, sekä koko yhteiskunnan olettamusten suhteen. Harvoin opettaja enää sulkee luokkansa ovea ja tekee työnsä yksin. Ainiin, nykyään on vielä koulunkäyntiavustajat, yhteisopettajuus, samanaikaisopettajuus ja mitä näitä nyt on.

9.) Tieteellinen toiminta ja tutkimus

Korkea taso luokanopettajankoulutuksessamme menee hukkaan, jos opettaja ei omassa ammatissaan osaa hyödyntää yliopistossa oppimiaan taitoja tieteellisyyteen ja tutkimukseen liittyen. Luokanopettajakoulutus on osana yliopistokoultusta, joka vaatii tiettyä tieteellistä sekä akateemista lähestymistapaa opettajan ammattiin. Opettajankoulutuksen suurin voimavara on se, että jokainen pätevä luokanopettaja on nimenomaan koulutuksensa tieteellisen tason vuoksi pätevä tutkimaan omaa opettajuuttaan, omaa luokkaansa tai mitä tahansa kouluun tai kasvatukseen liittyvää. Tämän voimavaran tulisi näkyä vielä vahvemmin opettajan ammatissa.

10.) Elinikäinen oppiminen ja täydennyskoulutus

Jos uskomme, että ihminen oppii koko elämänsä ajan, tulisi opettajankin pyrkiä tähän. Opettajankoulutuslaitokselta valmistauduttuaan opettaja on kaukana valmiista, eikä siihen ikinä valmistukaan. Opettajalla tulisi kuitenkin säilyä intohimo omaan oppimiseensa, jotta hänen opettajuutensakin kehittyisi. Tästä syystä täydennyskoulutukset ovat yhä tärkeämmässä asemassa opettajan ammatissa.

Korjaa minut, jos olen väärässä, mutta mielestäni opettajalta vaaditaan nyky-yhteiskunnassa aika paljon.

Selvityksestä sananen

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi viime viikolla tulevaisuuden perusopetusta koskevan selvityksen liittyen vuoden 2014 valtakunnalliseeen opetussuunnitelmaan sekä tulevaan tuntijakoon. Selvityksen tarkoituksena oli parantaa taito- ja taideaineiden osuutta kaikille yhteisen opetuksen sisällöissä ja tavoitteissa.

Sekä äidinkielen että taito-ja taideaineiden tuntimäärään ehdotetaan muutoksia lisäämättä kuitenkaan vuosiviikkotuntimääriä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että valinnaisten aineiden osuutta pienennetään tekemällä neljästä valinnaisten aineiden vuosiviikkontunnista pakollisia taito-ja taideaineiden opetukseen.

Selvitys ehdottaa myös opetettavien aineiden tuntimäärä tasaamista eri vuosiluokkien osalta siten, että tuntimääriä on vähennetty 7.-8- luokilta, jotta lisätunteja on saatu alempien luokkien (2.- ja 6.-luokka) taito-ja taideaineiden opetukseen. Selvityksessä painotetaan sitä, että vuosiviikkotuntimääriin ei tule muutosta, eikä uusia oppiaineita ehdoteta perusopetukseen nimenomaan taloudellisista syistä.

Selvityksen yksi ehdotettu muutos liittyy oppiaineiden nivelkohtien siirtämiseen, jonka avulla pyritään edistämään tarkoituksenmukaista opetusta jokaisella luokka-asteella. Tämän nivelkohtien siirtymisen koetaan selvityksen mukaan olevan avainasemassa tulevaisuuden peruskoulun järjestäytymisessä. Nivelkohtien siirtyminen jokaisen oppiaineen kohdalla 2. ja 3-luokan sekä 6.-ja 7- luokan väliin tulisi jakamaan peruskouluopetuksen selkeästi kolmeen jaksoon. Selvityksessä koetaan, että tällainen jaksottaminen eheyttäisi opetusta oppilaan näkökulmasta, tarjoten hänelle selkeämmän jatkumon koko peruskoulun läpi.

Harmillisen pieniksi selvityksen ehdottavat muutokset jäivät. Tavoitteet, joita hallistusohjelmassa oli kaavailtu, saavutettiin muuttamalla valinnaiset kurssit pakollisiksi.

Ehkä olisi ollut tarpeellista vihdoinkin harkita esimerkiksi uskonnon opetuksen tarpeellisuutta ensimmäisestä luokasta lähtien, ja tehdä suurempi rakenteellinen muutos esimerkiksi uuden oppiaineen, kuten draaman tai mediakasvatuksen avulla. Tuntuu, että selvitys jäi pintapuoliseksi muutosten ehdotteluksi sen sijaan, että vuoteen 2016 mennessä tulisi peruskoulumme muuttuvaan merkittävästi.

Perusteluksi muutosten pinnallisuuteen selvitys perustelee näin:

"Valtiontalouden tarkastusviraston suorittaman perusopetuksen ohjaus- ja rahoitusjärjestelmän tarkastuksen mukaan perusopetuksen säädösohjausta sekä tuntijakoa ja opetussuunnitelman perusteita pidetään varsin toimivana, mistä syystä merkittäviin rakenteellisiin muutoksiin ei ole tarvetta."

Muutosta peruskouluumme ei ole siis tulossa Opetusministeriön suunnalta ainakaan seuraavan kymmeneen vuoteen. Yhä enemmän muutos jää siis opettajankoulutuksen ja opettajien oman kehittämistarpeen vastuulle. Sillä omasta näkökulmastani liian moni asia peruskoulussamme puhuu sen puolesta, että sitä ei pidetä "varsin toimivana", vaikka millaiset tarkastukset sanoisivat toisin.

Rikotaan rajat!

Noin seitsemän vuoden ikäisenä lapsi alistetaan seuraavaksi viideksitoista vuodeksi systeemille, jossa hän lähestyy ympäröivää maailmaa ja omaa elämäänsä 8 -10 oppiaineen kautta. Äidinkielen tunnilla häntä opetetaan kirjoittamaan, matematiikan tunnilla laskemaan. Ympäristöopissa hän tutustuu luontoon, historiassa keskiaikaan ja niin edes päin, päivästä toiseen.

Kun tämä oppiainejaollinen opettaminen ensimmäisen kerran huomattiin ristiriitaiseksi ihmisen elämän kannalta, piti opetukseen tulla muutos. Kun havaittiin, että oppiaineilla on yhtäläisyyksiä, ja että ne limittyvät ja vaikuttavat toisiinsa, täytyi keksiä keino tuoda oppiaineet lähemmäs toisiaan. Vastaus oli integrointi.

Integroinnista innostuneina alettiin sitä hyödyntämään suurempien kokonaisuuksien hahmottelussa. Puhuttiin oppimisjaksoista, joissa äidinkieli ja kuvaamataito kohtasivat, tai jaksoista, jolloin matematiikkaa opetettiin musiikin keinoin. Oppiaineet kulkivat hetken aikaa käsi kädessä, kunnes taas erkanivat omille paikoilleen oppiaineiden tiukkiin kategorioihin.

Tätä jatkui kunnes taito-ja taideaineiden opettajat kyllästyivät oman oppiaineensa välineellistämiseen ja integrointi loppui kuin seinään. Integroinnin avulla kun ei opetettu musiiikin tai kuvaamataidon oppisisältöjä, vaan niitä käytettiin ainoastaan välineinä opettaa äidinkieltä tai matematiikka.

Seuraavaksi kokeiltiin läpäisyperiaatetta, jossa tiettyjen kokonaisuuksien opettamisen tulisi läpäistä kaikki oppiaineet. Esimerkiksi luovuuden opettamista pidettiin tällaisena opetusaiheena, jonka tulisi olla osa, eli läpäistä, kaikki oppiaineet ja niiden opetus.

Sitten tuli opetusta eheyttää. Vuoden 2004 OPS korostaa aihekokonaisuuksien merkitystä kasvatuksessa, joiden taroitus on eheyttää oppilaan oppimiskokemuksia. Tässä haettiin opetukseen ja aihekokonaisuuksiin uusia ja kattavampia näkökulmia.

Vuosi toisensa jälkeen oppiaineiden rajoja on rikottu, pyritty liittämään sisältöjä toisiinsa, jotta teennäisyydestä, joka ilmenee ainoastaan peruskoulun oppituntien ainejaollisuudessa, päästäisiin eroon.

Tiukista oppiainekategorioista ei kuitenkaan ole lopullisesti päästy ikinä eroon.

Eikö nyt vihdoinkin olisi aika rikkoa teennäiset oppiaineiden väliset rajat?

Eikö nyt vihdoinkin voitaisi helpottaa lasta kohtaamaan maailma sellaisena kuin se on, ilman teennäisiä rajoja aiheiden, sisältöjen ja tavoitteiden kohdalla?

Heikko vs. lahjakas

Karu tosiasia on, että luokkahuoneessa enemmän huomiota saa oppilas, jolla on vaikeuksia oppimisen, keskittymisen tai käyttäytymisen kanssa.

Valtakunnallinen OPS sekä sen muutokset ja täydennykset vuodelta 2010 kiinnittävät huomiota tukitoimiin oppimisen edistymisen takaamiseksi.

Vuoden 2010 muutosten jälkeen oppilaalla on oikeus saada tukea kolmella eri tasolla. Jos yleinen tukiopetus ei riitä, voidaan siirtyä tehostetun tuen piirin. Tämän jälkeen on vielä mahdollista jatkaa erityisen tuen pariin. Oppilaalle laaditaan HOJKS (eli henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma) johon kirjataan annettavien tukitoimien tavoitteet ja sen järjestäminen.

On hienoa, että tällainen tukitoimiverkosto on suunniteltu heikompi tasoisten oppilaiden tuen saamisen takaamiseksi. Kyseessähän on itseasiassa eriyttämisen muoto, joka on saanut selkeät raamit, joissa opettajan on helpompi toimia.

Heikoimpien oppilaiden eriyttäminen ei kuitenkaan riitä. Tottakai on tärkeää, että heidän oppimistaan edistetään, mutta sen ei tulisi tapahtua muiden oppilaiden kustannuksella. Valitettavasti näin kuitenkin usein käy.

Ja ne jotka tästä kärsivät ovat ne lahjakkaat tai korkeasti motivoituneet oppilaat, jotka turhautuvat koulutyöskentelyyn hyvin varhaisessa vaiheessa.

Opetushallituksen uusimman tilannekatsauksen Aivot, oppimisen valmiudet ja koulunkäynti (tammikuu 2012) mukaan 15-40 % erityislahjakkaista oppilaista ei saavuta täyttä potentiaalia koulussa. Tilannekatsaus esittelee mahdollisia syitä ja kokeiltuja ratkaisuja tällaisen alisuoriutumisen tiimoilta. Suurimmaksi haasteeksi nousee jälleen kerran yksilön erottaminen valtavirrasta.

Hienoja tukitoimien ratkaisuja on jo kehitelty heikkotasoisten oppilaiden kohdalle, nyt täytyisi löytää resursseja eriyttää vielä erityislahjakkaita, koska he ansaitsevat huomiota yhtä lailla.

Mitä tehdä toisin?

Peruskoulu muistuttaa valitettavan paljon tehtaan liukuhihnaa, jonne lapsi työnnetään kuuden, seitsemän vanhana, ja josta se sitten putkahtaa tuotantolinjan toisesta päästä ulos yhdeksän, kymmenen vuoden jälkeen.

Ja sitten ihmiset ympärillä ihmettelevät, mikseivät lapset viihdy koulussa. Ei aikuinenkaan kaikissa töissä viihdy, ja sitten voi vielä vaihtaa työpaikkaa. Lapsi on ja pysyy sillä samalla liukuhihnalla vuodesta toiseen.

Monet sanovat, että ala-asteen kuudesta vuodesta ei oppilaalle jää paljon tietoa mukaan elämään vietäväksi. Niinhän se on. Ne harvat jotka muistavat ala-asteelta mitään, muistavat mukavan/ilkeän opettajan, parhaan kaverin jekut tai sen tytön joka kiusasi aina välitunnilla. Vain harva muistaa sen, mitä ala-asteella oikeasti opetettiin.

Tämän ilmiön huomaa varsin hyvin nyt, kun saa käsiinsä pitkästä aikaan ala-asteen oppikirjat. Sivuja käännellessä huomaa usein miettivänsä, että olenko tämänkin joskus tiennyt? Onko minulle opetettu tämäkin?

Jos näin on, miksi me yritämme väkisin opettaa jokaiselle lapselle ne liukuhihnalla vastaan tulevat tiedot, kun lopputuloksena saamme koulusta pihalle vaan kärttyisiä, koulua vihaavia nuoria, joille opintojen jatkaminen 16-vuoden iässä tuntuu usein ylitsepääsemättömän vaikealta. Poikkeuksia tietenkin on, mutta ne vahvistavat säännön.

Mutta mitä tehdä toisin?

Ei mitään, ennen kuin opetussuunnitelman painopisteet siirtyvät sisältöjen tutkiskelusta esimerkiksi ymmärtämisen, keskustelun ja kyseenalaistamisen opettamiseen. Ei mitään, ennen kuin opetus lähenee 7-15-vuotiaan lapsen tarpeita.

Ja me kun niin haluaisimme, että lapset viihtyisivät koulussa.

Reflektoinnista

Opettajan tärkein työväline on hän itse. Tai niin väitetään.

Nykyään joku voisi todeta, että kyllä miniläppärit ja Smartboardit ovat paljon tärkeämpiä.

Tietoteknologian mahdollisuuksia vähättelemättä, allekirjoittaisin itse kuitenkin vielä mieluusti ensimmäisen väittämän. Sillä jokainen opettajahan on myös hieman egoisti, joka rakastaa omaa ääntään ja tykkää olla huomion keskipisteenä, joten pitää myös välttämättä itseään tärkeänä. Tai niin väitetään.

Niinpä niin. Opettaja on mitä opettaja on, tärkeintä on, että opettaja tietää mitä on.

Ei ole lainkaan sattumaa, että opettajankoulutuksen muotisana oli muutama vuosi sitten reflektio. Silloin ei muuta tehtykään kuin reflektoitiin omaa toimintaa. Ensin reflektoitiin portfoliossa, sitten oppimispäiväkirjassa, reflektiopaperissa ja vielä päivän päätteeksi ryhmäkeskustelussa.

Mistä tässä oikein on kyse?

Opettajan työ on kokonaisvaltaista olemassaoloa, jossa esille tulevat ihmisen kaikki osapuolet. Töihin tullessaan ei voi ajatella, että nyt on ne työasiat, ja nyt keskitytään niihin. Tai tottakai voi, silloin korjataan kokeet ja opetetaan sijamuodot.

Mutta opettajan työasioita on myös kaikki muut elämän asiat. Voidaanko siis ajatella, että opettaja on työväline, ja itsensä avulla hän opettaa elämää?

Tästä päätellen ei lainkaan pahaksi kaikki tuo reflektointi. Lienee ihan hyvä välillä reflektoida omaa toimintaa ja ottaa selvää, miten tätä elämää oikein elää. Ehkä sen avulla voi opettaa oppilaallekin jotain merkittävämpää tästä elämästä.

Millainen on?

Millainen on hyvä opettaja?

Se on varmasti yksi kuluneimmistä kouluun liittyvistä kysymyksistä, jota maa päällään kantaa. Oikeaa tai väärää vastausta kysymykseen ei kuitenkaan ole löydetty, vaikka kuinka on etsitty. Voimme kai todeta, että se on myös yhteiskuntamme ja kehityksemme kannalta hyvä asia.

Tutkimukseen ja pedagogiseen keskusteluun viitaten voisimme varmasti luetella hyvä opettajan piirteitä kymmenittäin, ja sieltä vastausta tulisikin etsiä. Jää kuitenkin usein huomaamatta, että oikean vastauksen löytäminen ei ole lainkaan niin tärkeää, kuin asian pohtiminen.

Ei se lopputulos, vaan se prosessi.

Ainoa hyväksytty vastaus esitettyyn kysymykseen on, että ei ole vain yhdenlaista hyvää opettajaa. Ja niin sen pitääkin olla, sillä ei ole vain yhdenlaista oppilastakaan. Samaan hengenvetoon kuitenkin jatketaan, että on olemassa ominaisuuksia, joita hyvällä opettajalla on. Jotain sellaisia yleispäteviä piirteitä, joita jokaisessa opettajassa tulisi olla. Niihin pyrkimällä voi sitten olla hyvä opettaja.

Vai voiko?

Ongelma on siinä, että ei hyvät ominaisuudet tee hyvää opettajaa. Niin kuin ei hyvät luonteenpiirteetkään tee hyvää ihmistä. Niiden olemassaolo ei vielä takaa mitään. Paitsi ehkä ylimielisyyttä.

Sen vuoksi uskaltaisin väittää, että ominaisuudet, luonteenpiirteet tai taidot eivät tee hyvää opettajaa. Sen sijaan hyvän opettajuuden pohtiminen saattaa hyvinkin tehdä.

Ehkä ei tulisikaan kysyä millainen on hyvä opettaja. Hyvyys on aina subjektiivista ja arvoihin sidottua. Hyvyys ei myöskään ole piirre, jota opettajan välttämättä tulisi tavoitella. Mikä sitten on piirre, jota jokaisen opettajan tulisi tavoitella? OAJ:n opettajanammattietiikan mukaan opettajan työssä keskeiseen asemaan nousee vastuu omasta työstä.

Ja niin sama keskustelu voidaan taas aloittaa alusta. Tällä kertaa kysymällä:

Millainen on vastuullinen opettaja?

Tarve kritisoida

Little in the world and certainly little in the world of education is neutral, kirjoittaa Joe Kincheloe yksi kriittisen pedagogiikan kärkinimistä. Hänen mukaansa koulutus ja kasvatus ovat luonnostaan poliittista.

Luokan edessä sanaluokkia, verbien taipumista, allekkainlaskua tai kertotaulua opettaessaan, opettaja harvoin tulee miettineeksi sitä millaiset ideologiat, poliittiset arvot tai taloudelliset virtaukset hänen toimintaansa vaikuttaa. Silti kaikki nämä ovat vaikuttavia tekijöitä koulutusjärjestelmän toiminnassa. Niiden huomioon ottaminen matematiikan tunnilla ei kuitenkaan useastikaan ole perusteltua.

Kriittisen pedagogiikan toive perusopetuksen kannalta olisi kuitenkin, että tiedon jakamiseen liittyisi tietty tulkintojen tekemiseen liittyvä monialaisuus ja laajuus. Toive, että tiedon sisältöä ja sen merkitystä tutkittaisiin monesta eri näkökulmasta ennen sen hyväksymistä ja sisäistämistä.

Sillä niin pitkään, kun opettaminen nojaa tiedon jakamiseen, täytyy opetukseen sisältyä myös tarve kritisoida kyseistä tietoa.

Jokainen kommentti, jossa kyseenalaistetaan kertotaulun, sijamuotojen tai murtolukujen opetusta on hyväksi. Hyvässä tapauksessa oppilat pystyvät opettajan avustuksella löytämään tarpeen kyseisen tiedon oppimiseen. Parhaassa tapauksessa kyseenalaistamisesta tulee ilmiö, jonka avulla pääsemme käsiksi tiedon jakamiseen liittyviin vallan ilmenemismuotoihin.

Ennen kaikkea oppilaalle tulisi opettaa taito ymmärtää tulkintojen kompleksista luonnetta, ja sitä miten tieto on täynnä ennakkokäsityksiä, ja kuinka valta vaikuttaa kaikkeen tiedon syntyyn.

On siinä haastetta yhdelle opettajalle.

Mielipiteitä ja kirjoituksia

Koulu puhuttaa taas mediassa. Helsingin Sanomien keskustelupalsta on viikosta toiseen täyttynyt koulun tulevaisuutta koskevilla mielipidekirjoituksilla. Milloin mietitään ylioppilaskirjoitusten merkitystä, milloin opettajien sukupuolijakauman seurauksia koulun toimintaan. Parasta on huomata, että koulun tulevaisuus todella kiinnostaa meitä.

Yksi mielenkiintoisimmista mielipidekirjoituksista oli Jarno Paalasmaan (HS 15.1.2012) otsikolla Kouluissa unohdetaan lapsen luontaiset taipumukset. Paalasmaa ilmoittaa ammatikseen historian opettajan ja hän toimii Steinerkasvatuksen liiton puheenjohtajana. Paalasmaa toteaa suomalaisen koulun toimintakulttuurin oleven "vuosikymmenestä toiseen liian passivoivaa ja tietosisältöjä korostavaa".

Paalasmaan steinerpedagoginen tausta saattaa särähtää monen korvaan, sillä steinerpedagogia yhä edelleen tuntuu jakavan mielipiteitä pedagogisuudestaan. Ottamatta sen enempää kantaa steinerpedagogiikan vahvuuksiin, on kuitenkin todettava, että Paalasmaa osuu valitettavan oikeaan.

Mielipidekirjoituksen toiveena on herättää keskustelua koulun toimintakulttuurin muutoksesta tulevassa opetussuunnitelmauudistuksessa. Paalasmaa toteaa, että "koulun tehtävä ei ole eri oppiaineiden tietomäärän omaksuminen, Koulua ei käydä koulua varten eikä edes vanhan sanonnan mukaisesti elämää varten. Koulun itsessään tulisi olla elämää."

Tähän tulevan opetussuunnitelmankin tulisi kiinnittää huomiota.

Päämääränä turvallinen vapaus

Suomessa etsitään seuraajaa suuryhtiö Nokialle. Etsitään menestyvää yritystä tai parhaassa tapauksessa useampaa, joka takaisi Suomen talouden nousun.

Tähän pyritään suomalaisten keksiliäisyyden ja innovaatioiden kautta, johon kannustetaan niin tietoteknologiassa, käsityöläisyydessä, kuin sosiaalisessa ja tieteellisessäkin toiminnassa. Innovaatioyhteiskuntaan tulee suhtautua kriittisesti, mutta pitää paikkansa, että innovaatioiden kautta pysymme kehityksen mukana, joka on välttämätöntä.

Innovatiivisuus on kovassa huudossa myös pedagogisessa ajattelussa. Tämä on havaittavissa mm. Opetus- ja kultturiministeriön työryhmän selvityksessä "Peruskoulu 2020- yleiset valtakunnalliset tavoitteet ja tuntijako". Koulumaailmassa innovatiivisuus kuitenkin usein yhdistetään luovuuteen, sillä luovuus nähdään ensiaskeleena innovatiivisen ajattelun kehityksessä.

Kari Uusikylän artikkeli Voiko luovutta opettaa? (2000) käsittelee luovuuden opettamisen mahdollisuuksia ja ongelmia koulumaailmassa. Uusikylän mukaan "Koulun pahin ongelma luovuuden kannalta lienee suorituskorostuneisuus." Tällä hän viittaa koulussa ilmenevään "suorityssyndroomaan" jonka vuoksi oppilaalle on tärkeämpää suoriutua hyvin, kuin oppia uutta.

Omasta mielestäni tämä "hyvin suoriutuminen" nähdään aina nimenomaan suhteessa oppisisältöjen pänttäämiseen, ennemmin kuin uuden oppimiseen ajattelussa, retoriikassa tai kokonaisuuksien hahmottamisessa. Kun suurin painoarvo koulussa annetaan hyvin suoritumiselle, on välillä oppilaalle mahdotonta perustella jonkin perustavammanlaatuisen ominaisuuden tai ymmärryksen opettamista.

"Kysytäänkö tätä kokeessa?" "Saako tästä arvosanan?" ovat kysymyksiä, jotka tekevät kokonaisvaltaisen opettamisen vaikeaksi. Sama pätee luovuuteen, sillä luovuutta ei missään nimessä tule arvostella numeroin, jos lainkaan. Ennen kaikkea luovuuteen tulee rohkaista ja luovuutta tulee ymmärtää. Uusikylän mukaan luovuutta voidaan edistää sellaisessa kasvuympäristössä, jossa "jokainen voisi löytää luovuutensa pelottamona ja tyydytystä tuottavana itsensä toteuttamista ja/tai erityslahjakkuutensa huipentumana".

Jos koulun päämääränä on lapsen kehityksen tukeminen, siihen tulisi sisältyä myös luovuuteen rohkaisu, joka antaisi oppilaalle mahdollisuuksia löytää omat vahvuutensa nykyisessä innovaatioyhteiskunnassa. Valitettavasti tähän on harvoin mahdollisuuksia.

Uusikylän sanoin: "Luovuus syntyy usein sisäisestä pakosta, mutta se elää parhaiten turvallisessa vapaudessa."

Kysymys siis lienee, miten luoda kouluun tällainen turvallinen vapaus?

Utelias ei ole tyhmä

Jos tiedon opetus ei ole nykyään enää koulussa tarpeellista, voidaan perinteiset oppiainetunnit poistaa lukujärjestyksestä esimerkiksi kolmannesta luokasta eteenpäin.

Samalla tavalla kuin koulukirjat tuntuvat teennäiseltä tavalta lähestyä eri aineissa saavutettua tietoa, päätee sama ajatus myös oppitunteihin. Tiukkojen aiheiden rajaaminen 45 minuuttiin on vailla mitään totuuspohjaa oikeassa elämässä. Sen sijaan arjessa kohdataan tilanteita, joissa aine- ja aihesisältöjen käsittelyyn vaaditaan täysin eri taitoja, kuin oppitunnilla opetetaan.

Biologian, historian ja fysiikan sisätöjä tulee silti käydä läpi, mutta niitä tulee lähestyä täysin eri tavalla. Tämä vaatisi ennen kaikkea opetuskokonaisuuksien ja opetusmetodien muutosta pois rajatuista aiheista ja aineista. Tästä kaikesta lisää myöhemmin.

Tähän muutokseen liittyen ensimmäinen soraääni kuuluu niiltä, jotka pelkäävät lapsien tämän vuoksi jäävän tyhmiksi. "Eihän ne sitten opi mitään", saattaa kuulua monesta suusta. Tämä tuntuu kuitenkin aika epätodennäköiseltä ottaen huomioon kuinka laajalti tietoa nykyään jaetaan. Tämän lisäksi ei koulussakaan tietoa oltaisi jakamatta, sitä jaettasiin vain eri tavalla, ja siten että siitä hyödyttäisiin mahdollisimman paljon.

Tämän lisäksi voidaan "tyhmyys" välttää varsin helposti myös tukemalla ihmisen sisäistä uteliaisuutta ja tiedonhalua.

Usein koulussa turhautumista perusteellaan sillä, että oppilas ei ole kiinnostunut oppitunnin sisällöistä. Ihminen on kuitenkin utelias, kaikilla meillä on tahtoa oppia ja hakea tietoa jostain aiheesta. On totta, että tämä usein tukahdutetaan tuputtamalla oppilaalle tietoa kaikesta muusta, jolloin ei oppilaalle välttämättä edes jää resursseja täyttää omaa uteliaisuuttaan.

Jos yhteiskunnassa muutenkin arvostetaan erityisosaamista niin miksi siihen ei voida kannustaa jo peruskoulussa antamalla mahdollisuus tutkia ja hankkia tietoa oman uteliasuuden pohjalta?

Uutta vai vanhaa tietoa

Historiallisesti tiedonjako on ollut yksi peruskoulumme merkittävimmistä rooleista. Sivistyksen ylläpitoon liitettiin tarve jakaa tiettyä ja valikoitua tietoa jokaiselle ihmiselle. Silloin opeteltiin ulkoa tietoa, jonka koettiin olevan tarpeellista. Ajan saatossa koulukirjat muotoutuivat uudeksi tietoväyläksi, sillä niihin rajattiin ja valikoitiin tieto, joka nähtiin tarpeelliseksi opettaa.

Tällainen tiedon tuputtaminen keinotekoisin keinoin, kuten koulukirjojen välityksellä, ei kuitenkaan kuulu enää 2010-luvulle. Tieto kulkeutuu nykymaailmassa täysin erilaisia väyliä kuin 50 vuotta sitten. Silti koulussa tunnutaan jääneen tämän kehityksen jalkoihin. Yhä edelleen luokassa haetaan tietoa koulukirjoista, vaikka varmasti mediakasvatuksen myötä tiedonkeruu on monipuolistunut. Vaara piilee edelleen koulukirjojen kaltaisessa keinotekoisessa tiedon jaossa, joka tänä päivänä käsittää äärimmäisen pienen prosentin saatavilla olevasta tiedosta.

Globalisaation ja Internetin avulla tiedon jakamisen luonne on muuttunut radikaalisti, eikä "vanhan" tiedon jakamiseen koulukirjojen avulla tulisi käyttää niin paljon aikaa. Se on ajan ja resurssien haaskausta.

Koulun opetuksen ja kasvatuksen tulisi siirtyä sisältöjen opettamisesta enemmin sisältöjen hallintaan, sillä tietoa on saatavilla ääretön määrä, mutta sen tiedon käyttämiseen ja sen sisäistämiseen tulisi kiinnittää huomiota.

Koulu ei tunnu enää palvelevan niitä tarpeita, joita se aiemmin teki. Vuosikymmeniä sitten oli tarpeellista jakaa tietoa, johon ihmiset eivät välttämättä olisi päässeet muuten käsiksi. Nyt huomio pitäisi kuitenkin kiinnittää siihen, mitä ihminen kaikella sillä tiedolla tekee, jonka saa käsiinsä. Ja sitä koulussa tulisi opettaa.

Yksi tärkeimmistä muutoksista tulisikin tapahtua opettamisen kulttuurissa, jolloin siirryttäisiin pois asiasisältöjen opetuksesta ja lähemmäs tiedon käsittelyä, sen rajaamista ja sen hyödyntämistä laajempien kokonaisuuksien hahmottamisessa.

Ulkoaopetellun tiedon merkitys on menettänyt arvonsa, sillä kaiken voi kysyä Googlelta.