Kun tämä oppiainejaollinen opettaminen ensimmäisen kerran huomattiin ristiriitaiseksi ihmisen elämän kannalta, piti opetukseen tulla muutos. Kun havaittiin, että oppiaineilla on yhtäläisyyksiä, ja että ne limittyvät ja vaikuttavat toisiinsa, täytyi keksiä keino tuoda oppiaineet lähemmäs toisiaan. Vastaus oli integrointi.
Integroinnista innostuneina alettiin sitä hyödyntämään suurempien kokonaisuuksien hahmottelussa. Puhuttiin oppimisjaksoista, joissa äidinkieli ja kuvaamataito kohtasivat, tai jaksoista, jolloin matematiikkaa opetettiin musiikin keinoin. Oppiaineet kulkivat hetken aikaa käsi kädessä, kunnes taas erkanivat omille paikoilleen oppiaineiden tiukkiin kategorioihin.
Tätä jatkui kunnes taito-ja taideaineiden opettajat kyllästyivät oman oppiaineensa välineellistämiseen ja integrointi loppui kuin seinään. Integroinnin avulla kun ei opetettu musiiikin tai kuvaamataidon oppisisältöjä, vaan niitä käytettiin ainoastaan välineinä opettaa äidinkieltä tai matematiikka.
Seuraavaksi kokeiltiin läpäisyperiaatetta, jossa tiettyjen kokonaisuuksien opettamisen tulisi läpäistä kaikki oppiaineet. Esimerkiksi luovuuden opettamista pidettiin tällaisena opetusaiheena, jonka tulisi olla osa, eli läpäistä, kaikki oppiaineet ja niiden opetus.
Sitten tuli opetusta eheyttää. Vuoden 2004 OPS korostaa aihekokonaisuuksien merkitystä kasvatuksessa, joiden taroitus on eheyttää oppilaan oppimiskokemuksia. Tässä haettiin opetukseen ja aihekokonaisuuksiin uusia ja kattavampia näkökulmia.
Vuosi toisensa jälkeen oppiaineiden rajoja on rikottu, pyritty liittämään sisältöjä toisiinsa, jotta teennäisyydestä, joka ilmenee ainoastaan peruskoulun oppituntien ainejaollisuudessa, päästäisiin eroon.
Tiukista oppiainekategorioista ei kuitenkaan ole lopullisesti päästy ikinä eroon.
Eikö nyt vihdoinkin olisi aika rikkoa teennäiset oppiaineiden väliset rajat?
Eikö nyt vihdoinkin voitaisi helpottaa lasta kohtaamaan maailma sellaisena kuin se on, ilman teennäisiä rajoja aiheiden, sisältöjen ja tavoitteiden kohdalla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti