Opettajaksi oppiminen

Teorian ja käytännön suhde ei ole yksiselitteinen. Sen takia se myös aina puhututtaa. Opettajia se puhuttaa varsinkin siksi, että luokkahuoneessa niitä on mahdotonta tarkastella toisistaan erillään.

Luokanopettajakoulutus on oikeustieteellisen ja lääketieteellisen ohella yksi kolmesta yliopistollisesta tutkinnosta, jotka valmistavat suoraan ammattiin. Niinpä luokanopettajankoulutus voidaan oikeutetusti ymmärtää myös ammattillisena tutkintona. Ja silti sitä opetetaan yliopistossa ammattikoulun sijaan.

Opettajankoulutuksen tulisi ehdottomasti säilyä yliopistollisena tutkintona, siitä ei ole mielestäni epäilystäkään. Ainoastaan ymmärtämällä kasvatuksen ja koulutuksen tieteellisen, yhteiskunnallisen ja teoreettisen pohjan, johon opiskelija yliopistossa tutustutetaan, voi opettajasta tulla ammattitaitoinen työssään.

Yliopistossa keräämänsä akateemisen, tieteellisen ja teoreettisen tiedon ja taidon lisäksi luokanopettaja tarvitsee kuitenkin työssään valtavan määrän amamttillista ja käytännön tietoa ja taitoa. Tällaisten kerryttämiseen ei kandi- ja maisteriopintojen aikana tunnu kuitenkaan olevan aikaa tai resursseja.

Ja ensimmäisen työvuotensa jälkeen opettajat ovat aivan puhki. He ovat antaneet kaikkensa sekä oppilaille että heidän vanhimmilleen, kuin koulun työyhteisöllekin. Työvuosi on ollut äärimmäisen raskas. Vasta silloin taitaa opettaja tosissaan ymmärtää, että kyseinen työ on paljon muuta kuin, mitä 300 opintopisteen aikana tuli ymmärrettyä.

On totta, että koulutuksen aikana perhedytään koulun arkeen. Myös opetusharjoittelut tukevat tällaista tutustumista. Tämä ei kuitenkaan riitä. Se on raaka tosiasia, että opettajaksi opitaan vasta työskentelemällä opettajana.

Maisterikoulutus luokanopettajillamme on arvokas ja kunnioitettava asia, sitä ei ole kieltäminen. Meidän on kuitenkin ymmärrettävä se, että opettaja ei tällaisella koulutuksella ole vielä valmis tekemään työtään. Sen vuoksi  perehdyttäminen on opettajan ammattillisen osaamisen piirissä sellainen asia, johon  tulisi tulevaisuudessa kiinnittää yhä enemmän huomiota.

Tällainen perehdyttäminen koulun arkeen sekä sen käytäntöihin on yliopistossa vaikeaa resurssien lisäksi myös koulu- ja kuntakohtaisten eroavaisuuksien vuoksi. Tästä syystä vastuu opettajan työhön perehdyttämiseen tulisikin siirtää kouluille tai jollekin ulkopuoliselle taholle.

Ymmärtääkseni kouluilla on tällä hetkellä varsin erilaiset käytänteen sen suhteen, miten tuore opettaja perehdytetään työhönsä. Ehkä nimenomaan tähän pitäisi kiinnittää huomiota, jolloin opettajaksi oppiminen jatkuisi koulun arjessa yhtä suunnitelmallisesti ja valvotusti kuin yliopisto-opintojenkin aikana.

Neuvo ihmisyydestä

Useimmiten kuultuaan, että opiskelen luokanopettajaksi, ihmiset toivottavat jaksamista ja neuvovat pitämään luokkaa kurissa. Toiset varoittelevat burnoutista sekä huokailevat nykynuorison käyttäytymistä. Yhä useammin kuulen varoitteluja siitä, että "opettajan työ on sitten rankkaa työtä, että kannattaa tyttö varoa". Sekä tietysti iänikuiset kansankynttilä-viittaukset.

Opettajan työ on monessa suhteessa omalaatuinen, mutta ei vähiten siksi, että jokaisella tuntuu olevan siitä mielipide, ja jokainen tuntuu pystyvän opettajaa työssään neuvomaan.

Useimmiten mielipiteiden ja neuvojen vastaanotto sujuu samalla kaavalla. Nyökkäilen ja vakuuttelen jaksamistani, naurahdan tottuneesti kansankynttilä-viittaukselle, ja kuuntelen samat jupinat toisella korvalla sadatta kertaa. Ajattelen hiljaa mielessäni, että en minäkään tule sinua työssäsi neuvomaan, joten miksi sinä siinä pauhaat.

Joskus, itse asiassa todella harvoin, löydän itseni tilanteesta, jossa minun tulevaa opettajuuttani lähestytäänkin täysin erilaisesta näkökulmasta. Viimeksi näin kävi silloin, kun ensimmäistä kertaa tapaamani vanhempi rouva kysyi, saisiko hän antaa minulle neuvon.

Minulla ei ollut sydäntä siinä vaiheessa sanoa ei, ja kääntää selkää, joten tottuneesti kehotin häntä jatkamaan, vailla minkäänlaista mielenkiintoa naisen tulevalle jutustelulle. Olin nimittäin varma, että kuulisin jälleen kerran samat jupinat.

Sen sijaan nainen katsoi minua pitkään ja harkiten ja sanoi: "Opettajan tulisi aina työssään muistaa ihmisyys. Se, että luokkahuoneessa on ihmisiä, jotka pitäisi myös ihmisinä kohdata."

En ole varma missä ajatukseni olivat muutama sekunttia aiemmin harhailleet, mutta heti sanan "ihmisyys" kuultuani, olin takaisin naisen vieressä ja katsoin vuorostani häntä pitkään ja harkiten. Sitten tein tilanteesta todella vaivaannuttavan, ja kiitin häntä.

Kyllä minä tiedän, että oppilaat ovat ihmisiä. Kyllä minä tiedän, että heitä tulee kohdella ihmisinä. Ja silti neuvo tuntui kaikessa yksinkertaisuudessaan yhdeltä tärkeimmistä, joita olen ihmisiltä tulevaa opettajuuttani koskien saanut.

En voinut siis muuta kuin kiitollisena ottaa vastaan vanhan naisen neuvon, ja kehottaa itseäni tulevaisuudessakin muistamaan ihmisyyden.
Ja muistamaan myös sen, että niin huonoa neuvoa ei olekaan, etteikö sitä kannata kuunnella, vaikka sen olisikin kuullut jo monta kertaa aiemmin.

Tutkimusta kaukana arjesta

Opetushallitus toteuttaa tutkimusta tiuhaan tahtiin. Tämän vuoden aikana on ehditty tutkia jo romanioppilaiden koulumenestystä, peruskoulun päättävien matematiikan osaamista sekä biologian, maantiedon ja fysiikan oppimistuloksia vuonna 2011. Tutkimustulokset ovat täynnä prosenttilukuja, jotka kertovat miten hyvin tai huonosti peruskouluissamme minäkin vuonna aikaansa kuluttaneet, ovat jotakin oppineet tai olleet oppimatta.

Tyydyttävää osaaamista maantiedossa, parempia tuloksia suomenkielisissä kouluissa, sekä tyttöjen korkeammat tulokset biologiassa.

Mitä tällaiset tutkimustulokset oikeasti kertovat koulumme arjesta? Mitä toinen toisensa jälkeen listattu prosenttiluku kertoo ihmiselle, joka on täysin eristyksissä koulun arjesta?

Ymmärrän täysin, että tutkimusta tulee tehdä. Kyse ei olekaan siitä. Opetushallituksen tuottama tutkimus tuntuu kuitenkin olevan kovin kaukana koulun tavallisesta arjesta. Tutkimusta varten kerätty materiaali on usein peräisin yhdestä lomakkeesta, testistä tai itsearvioinnista, johon on vastattu kiireellä, sillä haluttiin päästä nopeasti välitunnille potkimaan palloa, tai nurkan taakse röökille.

Valitettavaa on se, että tutkimus, jota Suomessa tunnutaan toteuttavan hyvissä määrin, jää usein pintaraapaisuksi siitä, mitä kouluissa oikeasti opitaan. Samalla sitä toteuttaa sellainen taho, jonka tulosten objektiivisuutta tulisi muistaa aina kyseenalaistaa.

Valitettavasti tutkimuksen tuottamisessakin tuntuu määrä korvaavan laadun. Usein tutkimustulokset tuntuvat päteviltä, jos täytettyjä lomakkeita on saatavilla tarpeeksi monta. Tutkimuksen laatu jää usein toissijaiseksi, vaikka nimenomaan koulumaailmassa määrällisen tutkimuksen merkitsevyys tulisi muistaa kyseenalaistaa.  Tämä johtuu siitä, että koulun arjessa tapahtuvat oppimistulokset harvoin välittyvät totuuksina tutkimusmateriaaliin asti.

Hienoa on, että tutkimustulokset ovat kaikkien saatavilla PDF-muotoisina, mutta mielenkiintoista olisi myös kuulla mihin tutkimustuloksia käytetään. Onko tulokset oikeasti vaikuttamassa koulutusjärjestelmän muutoksiin, vai tuotetaanko tutkimusta vain tutkimuksen vuoksi, ilman että sen tuloksista juuri välitettäisiin?

Kriittisempää tutkimusta ja selkeää tulosten hyödyntämistä tarvitaan silloin kuin halutaan saada muutoksia aikaan.