Opeta minut oppimaan

Tiedätkö miten sinä opit? 

Minä opin sen yliopistossa. Opin sen monen uuvuttavan luennon jälkeen, josta kävelin ulos turhautuneena kantaen mukanani paperia, jossa oli usean lauseen aloitus, mutta ei yhtään kokonaista ajatusta, sillä en ikinä ehtinyt kirjoittaa lausetta loppuun. Sen lisäksi en muistanut luennosta mitään, sillä keskittymiseni kiinnittyi muistiinpanojen tekoon. Istuin luennolla kuuntelemassa, jotta voisin kirjoittaa asiat muistiin, mutta en kuullut mitään. 

Uskon, että moni opiskelija on törmännyt samaan ilmiöön. Ilmiöön, joka johtuu siitä, että opiskelija ei tiedä miten hän oppii. Sen seurauksena hän kirjoittelee epäselviä muistiinpanoja, lukee kirjoja, eikä muista mitään lukemastaan, pänttää ja opettelee ulkoa asioita, sillä kokee sen olevan ainoa tapa, jolla muistaisi jotakin. Kuinka usein kuuleekaan, että kaiken oppimansa unohti, heti kokeeseen vastattuaan? 

Aivan liian usein.

Yksi koulun tärkeimmistä tehtävistä on opettaa. Joten miksi ihmeessä me emme opeta oppilaitamme oppimaan?

Oppiminen määritellään yleisesti käyttäytymisessä tapahtuvaksi pysyväksi muutokseksi, joka syntyy vuorovaikutuksessa ihmisen ja hänen ympäristönsä kanssa yleensä kokemuksen pohjalta.

Oppimisen tarkoitus on saada aikaiseksi jokin pysyvä muutos. Pysyvyys lienee tässä se, johon meidän tulisi kiinnittää huomiota. Pänttääminen ja ulkoaopettelu on harvoin pysyvää. 

Oppimisen opettaminen ei ole helppoa. Ja vaikka siihen pystyisimmekin, se ei kuitenkaan yksinään riitä. Tarvitaan myös oppilaasta lähtöisin oleva halu oppia oppimaan. Ja ehkä juuri tähän oppilaasta lähtöisin olevaan tarpeeseen tulisi opettajan oppilaitaan johdatella. 

Minä vannon miellekarttojen nimeen. En ole vielä kohdannut asiaa, josta en olisi saanut aikaiseksi mindmappia. Miellekartta auttaa minua tekemään aiheesta kuin aiheesta mielekkään, ja se johtuu siitä, että sen avulla saan hahmoteltua suurempia kokonaisuuksia, näkemään asioiden välisiä yhteyksiä, ymmärtämään miten asiat liittyvät toisiinsa.

En missään nimessä patista oppilaita, tai ketään muutakaan piirtelemään vihkojaan täyteen miellekarttoja, jos se ei tunnu heistä toimivalta. Patistan heidät kuitenkin miettimään miten he oppivat. Patistan heidät miettimään miten he luovat asioista mielekkäitä kokonaisuuksia, jotta heille tulisi tarve oppia ne.

Pelon kanssa kahden

Kuuluisuus vaikuttaa meihin usein kokonaisvaltaisemmin kuin uskallamme itsellemme edes myöntää. Kerran huomion keskipisteeksi päästyään, ei siltä paikalta pois tahdota lainkaan. Pahimmissa ja useimmissa tapauksissa tällaisen tilanteen seurauksena meidät valtaa pelko. Pelko siitä, että emme enää suoriudukaan hyvin. Pelko siitä, että joku suoriutuu vielä meitä paremmin.

Kun ihmisen valtaa pelko, alkaa ongelmia syntyä. Pelko nimittäin useimmiten aiheuttaa myös sen, että se mikä meistä kerran teki kuuluisan, ei nyt pelon vuoksi meissä enää ilmenekään.

Meidän kuuluisuuteemme kasvatuksen saralla kulminoituu OECD:n arviointien johdattelemana PISA-tutkimukseen. Suomalainen menestystarina on todella saanut paikkansa valokeilassa. PISA-hypetys on puuduttavaa ja sen haitallisuus Suomen koulujärjestelmän uusiutumiselle ja kehittymiselle on jo huomattu. Pelko epäonnistumisesta on jo astunut mukaan estradille.

Suomalainen koulujärjestelmä on hyvä ja se perustuu hyville periaatteille. Meidän koulujärjestelmästä saatavaa tietoa tulee ehdottomasti jakaa, kuten esimerkiksi Pasi Sahlberg teki julkaistessaan teoksen Finnish Lessons, jossa käsitellään suomalaisen koulujärjestelmän kehitystä.

Tietoa suomalaisesta koulujärjestelmästä tulee ehdottamasti jakaa. Sitä ei varmastikaan kiellä kukaan. Sen jakaminen muille, ei missään nimessä ole meiltä pois.

Sen sijaan meiltä pois on tilanne, jossa me emme enää pyrikään kehittymään, vaan jäämme paikoillemme odottamaan ja nauttimaan menestyksen tuomasta julkisuudesta. Ja sen menestyminen PISA-tutkimuksissa on meille tehnyt. Pelko on ottanut vallan koulujärjestelmän uusiutumisesta, sillä sijoituksestamme koulutuksen kärkimaana, emme halua luopua, ja uusiutumalla ja kehittämällä koulujärjestelmäämme saattaisimme siitä ainakin hetkellisesti joutua luopumaan.

Sen lisäksi koulutuspoliittisessa keskustelussa PISA-tutkimuksissa kärkipaikalle sijoittuminen on muuttanut sitä vähäistä uusiutumisen ja kehittämisen suuntaa, joka koulujärjestelmään tällä hetkellä kohdistuu. Jos kehittämisen tavoite siirtyy oppilaan intresseistä kansainvälisen kilpailun voittamiseen, ei voida olla hyvillä jäljillä.

Kehittämisen suunnista tulee siis olla varma. Syyt miksi koulujärjestelmää uudistetaan tulee tehdä selviksi, ja syy ei saa olla kansainvälisessä vertailussa pärjääminen. Samaan aikaan pelon kanssa ei saa jäädä kahden, sillä varaa menestyksestä nauttimiseen ei välttämättä ole.

Me löydämme pian itsemme tilanteesta, jossa toiset maat ottavat meidät kiinni, ja menevät ohi, kun ovat kehityksensä huipulla, samalla kun me pidämme tiukasti pelkoa kiinni kädestä ja toivomme parasta.

Kieli ennen kaikkea

Jostain on koulussakin aloitettava, ja useimmiten aloitetaan kielestä. Aakkosten opettelu, ääntäminen, tavutus, lukeminen ja kirjoittaminen. Lapsi opetetaan käyttämään kieltä, sillä se on ihmisen elämän keskeisimpiä asioita. Opettaminen aloitetaan kielestä, sillä sen merkitys ihmisen oppimisen (sekä koko elämän) kannalta on korvaamaton.

Äidinkielen opetus lähtee liikkeelle kielen tutkimisesta, käyttötarkoituksiin tutustumisesta sekä kielen luomien merkityksien havaitsemisesta. Valitettavasti tällainen kielen tutkiminen jää oppilaan vanhetessa taka-alalle. Sen sijaan kielen mielekkääseen käyttämiseen lähestytään usein jo kolmannelta luokalta lähtien sääntöjen, kategorioiden ja ulkoaopettelun kautta. Harmillista on se, että sääntöjen taka-alalla on edelleen samat asiat, mutta niihin suhtautuminen muuttuu radikaalisti. Tutkiminen unohdetaan, tai sen yli hypätään, ja oppilaita vaaditaan samantien sisästämään ja muistamaan.

Tämä lienee myös yksi syy miksi äidinkielen opetus mielletään helposti tylsäksi, ikäväksi ja kielioppipainotteiseksi, sillä oppilaan mielenkiintoa omaan kieleensä ei ylläpidetä.

Mitä enemmän kielen merkitystä ihmisen elämässä miettii, sitä suurempia vaikutuksia kielen monimuotoinen käyttö ihmisen ympärillä myös luo. Kielen merkitykset eivät avaudu ihmiselle, tai eivät ainakaan suurimmalle osalle ihmisistä, automaattisesti. Kielitieteen saralta tutuiksi tulleiden semantiikan ja prgamatiikan teorioiden nousu kielenkäytön tutkimiseen, on avain kielen merkityksien monimuotoisuuden ymmärtämiseen. Näitä kielen tutkimisen ja opetuksen aspekteja tulisi hyödyntää ala-asteelta lähtien, jolloin oppilaan ymmärrys kielen vaikutuksista ja sen luomista merkityksista aukeisi. Parhaimmillaan tällaisesta monimuotoisesta kielenkäytön ymmärtämisestä syntyisi oppilaalle korvaamaton voimavara.

Tuntuu siltä, että opettajat usein unohtavat, että kieli ja sen käyttö on jokaisen oppiaineen opetuksen pohjana. Pahimmassa tapauksessa tämä ilmenee tilanteina, joissa kielen tutkiminen ja sen merkitysten avaaminen rajoittuu ainoastaan äidinkielen tunneille.

Tärkeistä kielellisistä lähtökohdista aloitettu opettaminen ja kasvattaminen tyrehtyy, jos äidinkielen opetuksesta katoaa mielenkiinto. Mielenkiinnon ylläpitäminen vaati kokonaisvaltaista kielen tutkimista, sen luomien merkitysten havaitsemista ja ymmärtämistä kaikilla elämän osa-alueilla.

Uudistuksia opinnoissa

Koulun tulevaisuuteen vaikuttaa globaalin taloustilanteen lisäksi yhteiskunnassa tapahtuvat arvo- ja asennemuutokset. Mutta todellisuudessahan kaiken takana on raha. Ja rahaa meillä ei tällä hetkellä ole, joten onko koulun tulevaisuus uhattuna?

Jotta välttyisimme hätiköidyltä johtopäätöksiltä, lienee syytä pohtia, miten koulujärjestelmäämme voidaan yrittää muuttaa ilman suuria taloudellisia investointeja.

Perinteisesti suomalaista peruskoulua arvostetaan tai jos ei suoranaisesti arvosteta, niin nähdään sillä kuitenkin olevan paljon mahdollisuuksia yhteiskunnassamme tapahtuvien muutosten edistäjänä. Mutta ennen kaikkea luokanopettajan työn arvostusta perustellaan valtavilla opettajankoulutukseen pyrkivillä hakijoilla. (Vuonna 2011 Helsingin yliopiston luokanopettajakoulutukseen haki yli 2200 opiskelijaa, joka oli yliopiston suurin hakijamäärä yksittäisessä koulutusohjelmassa.)

Juuri opettajan työn arvostuksen vuoksi luokanopettajakoulutus on merkittävässä asemassa "edullisten" muutosten toivossa koululaitoksemme tulevaisuudessa. Opettajankoulutukseen pyrkivät ja sinne päässeet nähdään usein motivoituneiksi ammattitaitoaan arvostaviksi tuleviksi opettajiksi. Sen vuoksi opettajakoulutuksella on suuri merkitys siinä, mihin suuntaan opettajan työ tulevaisuudessa ajautuu.

Suurin huoli tuntuu olevan se, että myös yliopistojen budjetteja leikataan valtion toimesta. Jälleen kerran yhtälöön liittyy mukaan raha.

Hyvänä uutisena voidaan kuitenkin nähdä Tampereen yliopiston tutkintouudistus, jossa muutoksia on tehty mm. kasvatustieteen maisterin opintoihin, joka mahdollistaa kolme vaihtoehtoista kytkentää kasvatustieteiden maisterissa. Muutoksen avulla pyritään siihen, että kasvatustieteen alalta valmistuisi laaja-alaisesti kasvatustieteentutkijoita ja alan osaajia.

Tällaiset muutokset maisterinopinnoissa ovat tervetullutta vaihtelua vanhentuneelle ja yksitoikkoiselle kasvatustieteen tutkinto-ohjelmalle. Toivottavasti uudistuksen avulla koulun tulevaisuuteen voitaisiin satsata pätevien ja monimuotoisten kasvatustieteilijöiden voimavarojen avulla, jolloin koululaitoksemme tulevaisuus ei näyttäisikään enää niin masentavalta.

Itsensä tuntemisen tärkeys

Yksi haastavimmista ja samalla merkittävimmistä kasvatuksen tavoitteista on terveen itsetunnon löytäminen ja sen rakentaminen. Terveen itsetunnon merkitystä ei mielestäni voi liioitella. Se luo perustan ihmisenä olemiselle.

Suurin ongelma terveen itsetunnon kehittymiseen tuntuu olevan se, että siihen ei ohjata. Koulussa oppiminen kohdistuu usein ulkoisiin asioihin. Opitaan erilaisista ilmiöistä ja aiheista, tapahtumista, syistä ja seurauksista. Harvoin oppimisen kohteena on kuitenkaan oppilas itse, harvoin tarkoituksellisesti opitaan omasta käyttäytymisestä tai omasta ajatusten kulusta. Harvoin opitaan tai opiskellaan tuntemaan itseään.

Terveen itsetunnon hankkiminen ja sen ylläpitäminen vaatii kuitenkin nimenomaan oppimista. Se vaatii ihmiseltä työtä, ja ennen kaikkea se vaatii ohjausta, ja tilaa ja aikaa sen oppimiseen.

Itsetunnon merkitys oppilaan kokonaisvaltaisessa kasvussa on ymmärretty vuosikymmeniä sitten, ja se on sisällytetty myös peruskoulun opetussuunnitelmaan. Sen lisäksi, että "Ihmisenä kasvaminen" on yksi peruskoulun aihekokonaisuuksista, mainitaan itsetunto useiden oppiaineiden sisällöissä, sekä oppilaanohjauksen oppiaineessa.

Oppilaanohjaus on oppiaineena yksi vieraimmista ja jää usein muiden oppiaineiden varjoon , joka on sääli, sillä sen tavoitteet ovat puolestaan yhdet tärkeimmistä.

Oppilaanohjauksen tehtävänä on tukea oppilaan kasvua ja kehitystä siten, että oppilas

kykenee edistämään opiskeluvalmiuksiaan ja sosiaalista kypsymistään sekä kehittämään

elämänsuunnittelun kannalta tarpeellisia tietoja ja taitoja. Ohjauksen tuella oppilas tekee

omiin kykyihinsä ja kiinnostuksiinsa perustuvia opiskelua, koulutusta, arkielämää ja

elämänuraa koskevia ratkaisuja. Oppilaanohjauksen tarkoituksena on edistää koulutyön

tuloksellisuutta, lisätä hyvinvointia koulussa sekä ehkäistä syrjäytymistä. Sen avulla edistetään myös koulutuksellista, etnistä ja sukupuolten välistä tasa-arvoa. (OPS 2004, 258)

Oppilaanohjaus kuulostaa jopa liian hyvältä ollakseen totta. Ja harvoin se myöskään on totta.

Oppilaanohjauksen kirous on luultavasti se, että sille ei ole varattu omaa aikaa tai tilaa perusopetuksen tuntijaossa. Tai on, mutta useimmissa kouluissa vasta vuosiluokilla 7-9, jolloin silloinkin aika kulutetaan täyttämällä ammatinvalintatestejä ja tutustumalla toisen asteen koulutukseen, eikä yhä edelleenkään oppilaaseen itseensä.

Mikä siis on syy, että terveeseen itsetuntoon kasvattamista pidetään yhteiskunnassa merkittävänä, mutta sille ei kuitenkaan anneta aikaa?Me olemme sitä mieltä, että on tärkeämpää oppia tuntemaan itsensä, kuin oppia historian tapahtumia tai sijamuotojen nimiä, ja silti oppitunnit koulussa käytetään jälkimmäisten asioiden opiskeluun.

Se että oppilaanohjausta ja itsetunnon vahvistamista tulisi tapahtua kaikkien oppiaineiden kohdalla integroidusti, ei takaa sitä, että niin tapahtuu.

Jos kyseessä oikeasti on niin tärkeä asia, miksi sen opetus tapahtuu muiden oppiaineiden varjossa, sen sijaan, että se saisi paikkansa parrasvaloissa?

Mitä sinä muuttaisit?

Sama pätee koulun uudistamiseenkin, kuin niin moneen muuhunkin elämäämme ympäröivään asiaan, eli se, että oikeita vastauksia ei ole. On vain mahdollisuuksia, joista jokainen valitsee omasta mielestään parhaimmat, ja katsoo mihin ne johtaa.

Niinpä voimme todeta, että ei ole yhtä oikeaa tapaa tai mallia kouluttaa ja kasvattaa yhteiskuntamme jäseniä. Sen sijaan on lukematon määrä mahdollisuuksia, toiveita, ideologioita, ajatuksia, tutkimuksiin perustuvaa tietoa sekä näkökulmia, joista jokainen voidaan perustella tärkeäksi ellei jopa tärkeimmäksi asiaksi peruskouluun liittyen.

Olen mielestäni oikeilla jäljillä, kun väitän, että koululaitoksemme koskettaa meistä jokaista. Nykyaikana sen vaikutusten ulkopuolelle on mahdotonta jäädä. Sen vuoksi jokaisella meistä on myös joku mielipide peruskoulumme tilanteesta tai toiveista sen tulevaisuuden suhteen.

Ja nyt on tullut korkea aika kuulla niistä.

Joten, jos sinä saisit päättää, mikä tai mitkä asiat nostaisit peruskoulussamme tärkeimpien joukkoon?

Millaisen muutoksen sinä haluaisit nähdä tulevassa opetussuunnitelmassa tai opettajan työssä?

Mitä sinun mielestäsi tulevaisuuden lapsille tulisi opettaa?

Ammattitaito tarkkailuun

Poliitikot valitaan eduskuntaan edustamaan ja ajamaan kansan asioita joka neljäs vuosi. Sama käytäntö pätee myös kunnanllispolitiikkaan. Kaikki eduskuntaan tai valtuustoihin valitut joutuvat säännöllisesti, eli neljän vuoden välein, todistamaan kykynsä jatkaa tehtävissään. Parhaissa tapauksessa ne poliitikot, jotka eivät ole pitäneet kiinni lupauksistaan, joutuvat astumaan pois tehtävistään.

Kyseessä on käytäntö, jossa politiikkaan tahtovat, joutuvat osoittamaan oman ammattitaitonsa sekä töihin pääsemisen, että sen jatkamisen edellytyksenä. Yhteiskunnassamme melkein poikkeuksetta jokainen työpaikka perustuu samankaltaiseen käytäntöön, jossa työntekijä joutuu antamaan hyvän vaikutelman työnantajalleen, olemaan tulosvastuullinen ja pärjäämään omassa työssään, pitääkseen siitä kiinni.

Ja sitten on olemassa opettajat. Ammattikunta, joka osaa työhaastattelusssa puhua omista kokemuksistaan, menneistä työtehtävistään ja omasta ammattitaidostaan niin vakuuttavasti, että saa työpaikan, parhaassa tapauksessa viran. He saavat oman luokkahuoneen ja elokuusta kesäkuun alkuun jokaisena työpäivänä sulkevat luokkahuoneensa oven perässään ja tekevät työtään ilman valvontaa tai arviointia, ilman suoraa vaatimusta osoittaa kyvykkyytensä sekä ammattitaitonsa omasta työstään työnantajalleen.

Syitä tähän ilmiöön on useita, ja niistä ensimmäiseksi nousee opettajan työn arvioinnin hankaluus. Opettajan ammattitaito nähdään usein ominaisuutena, joka on täysin sidoksissa opettajan persoonaan, jolloin tällaiseen ammattitaidon arviointiin ei useinkaan ole mahdollisuutta. Sillä jos arvostelet opettajaa hänen työtavoistaan tai opetusmenetelmistään, kohdistat kritiikin välttämättä myös hänen persoonaansa. Ja ihmisen persoona, ei sinänsä vaikuta hänen kykyynsä toimia työssään hyvin, joten opettajan ammattitaidon arviointi ajautuu umpikujaan.

Opettajalta ei myöskään voida vaatia tuloksia, ei ainakaan arvosanojen muodossa, sillä opettajan ammattitaito ei näyttäydy oppilaiden arvosanoissa. Ammattitaidolla saattaa olla vaikutusta oppilaiden menestykseen, mutta täyden kympin opettajalla ei kuitenkaan ole kahtakymmentä täyden kympin oppilasta.

Ollaan siis tilanteessa, jossa opettajan ammattitaitoa ei voida arvioida tekemättä siitä henkilökohtaista, opettajuuden ammatin luonteen vuoksi, eikä sen pätevyyttä voida tarkastella oppilaiden kautta, sillä se vääristäisi opetuksen tavoitteita ja tarkoituksia, jos opettajalta vaadittaisi hyviä tuloksia oppilaiden arvosanojen muodossa.

Vielä on kuitenkin jäljellä pomo, joka on keskeisessä asemassa työntekijän työpanoksen arvioinnissa. Opettajallakin on pomo, ja opettaja osallistuu mm. kehityskeskusteluihin omaan pomonsa, eli rehtorin kanssa. Opettajan sekä rehtorin ammattiin liittyy kuitenkin tarve ylläpitää tietynlaista yhteishenkeä työyhteisön sisällä, jotta kaikkien työmotivaatio pysyisi korkealla. Sen vuoksi rehtori on vaikeassa asemassa antaakseen palautetta opettajalle. Katkeruutta, vihaa ja huonoa yhteishenkeä siitä seuraisi, jos rehtori rupeaisi kovalla kädellä kyseenalaistamaan alaistensa ammattitaitoa, ja henkilökohtaisuuksiin tällaisessakin arvioinnissa pian ajauduttaisiin.

Olen saanut käsityksen, että opettajan tarvitsee harvoin pelätä työpaikkansa puolesta, varsinkin virassa olevan opettajan työpaikkaa voisi hyvin kutsua suojatyöpaikaksi. Rikkomuksen tulee olla suuri, rikkoa melkeinpä lakia, ennen kuin opettaja erotetaan virastaan. Harvoja ovat ne tilanteet, jossa opettaja menettää työpaikkansa ammattitaidon puutteesta, ja silloinkin potkut saanut opettaja kokee varmasti, että hänen persoonansa ei nyt sopinut kyseiseen työyhteisöön, ja ammattitaidon kyseenalaistaminen jää oman persoonansa arvioinnin varjoon.

Näin ollen opettaja sulkee päivä toisensa jälkeen luokkahuoneensa oven ilman, että kukaan tarkkaailee hänen pätevyyttään tai ammattitaitoaan. Eikö opettajalla kuitenkin voida nähdä olevan sen verran valtaa ja vastuuta yhteiskunnassamme, että myös opettajan voitaisiin vaatia poliitikkojen lailla todistamaan kykynsä jatkaa tehtävässään työuransa aikana?

Jonkilaista tarkkailua opettajan työntekoon vaaditaan, sillä opettajan ammattitaito ei ole ominaisuus, joka on ja pysyy, vaan se vaatii jatkuvaa kehittämistä. Sen lisäksi tulisi vihdoin päästää irti ajatuksesta, jossa opettajuus asetetaan niin persoonasidonnaiseksi, ettei sitä voida arvioida ilman, että arviointi otetaan henkilökohtaisesti.

Itse ainakin koen, että jos opettaja ei osaa ottaa kritiikkiä omasta työstään vastaan, ilman että ottaa palautteen henkilökohtaisesti, ei hän kovin ammattitaitoinen työssään silloin ole.

Koulun penkiltä syrjäytyneeksi

Yhdeksi 2010-luvun yhteiskunnallisista ongelmista on noussut nuorten syrjäytyminen. EVA:n teettämän tutkimuksen mukaan 15-29 vuotiaista yli 50 000 nuorta on syrjäytyneitä. Myös tuore Tasavallan Presidentti mainitsi syrjäytyneet virkaanastujaispuheessaan, jossa hän viittasi syrjäytyneisiin nuoriin "mittavana ongelmana".

Syrjäytymisen syitä ja sen torjumisen mahdollisuuksia tullaan tulevaisuudessa varmasti tutkimaan usealla taholla ammattilaisten toimesta. Samaan aikaan syrjäytymisen estämiseen voi vaikuttaa meistä jokainen. Opettajalla tällaisia mahdollisuuksia on vielä meitä muita enemmän, sillä hän kohtaa näitä lapsia ja nuoria päivittäin.

EVA:n tutkimus nostaa mainetta niittäneen peruskoulujärjestelmämme yhdeksi syrjäytymiseen johtavista syistä, tai ainakin nostaa esille sen mahdollisuuden, että koulutusjärjestelmällä voi olla ilmiön kanssa jotain tekemistä. Tutkimuksen mukaan varsinkin miesten kohdalla syrjäytymisen syynä on usein se, että peruskoulu ei ole pystynyt ohjaamaan nuoria toisen asteen opintoihin.

Jos opettajat lähtevät puolustuskannalle, on heillä paljon mitä heittää tiskiin. Riittämättömät resurssit, suuren luokkakoot, inkluusion asettamat paineet, eriyttämisen ongelmat ja suuri työtaakka ja niin edespäin.

Puolustuksen sijaan energia tulisi kuitenkin ohjata muutosten suuntaan. On selvää, että jossain on vika, jos joka viides peruskoulusta valmistunut poika omassa ikäluokassaan syrjäytyy.

Ja vaikka vika ei suoranaisesti olisi koulussa, ei se tarkoita etteikö koulussa ongelmaan voitaisi puuttua. Kysymys kuuluukin: miten?

Opetuksen tavoitteet uusiksi

Tietynlainen turhautuminen ainarajojen ylläpitoon on aistittavissa koulun arjessa, mielipidepalstojen kirjoituksissa sekä mielestäni myös opettajissa sekä luokanopettajaopiskelijoissa. Ollaan päädytty tilanteeseen, jossa vaaditaan muutosta, kuitenkaan tietämättä varsinaisesti mikä tämä muutos voisi olla.

Mielestäni kaikki kulminoituu siihen, miten ymmärrämme koulun sivistystehtävän. Yhä edelleen pidämme kiinni käsityksestä, että sivistynyt ihminen omaa tietyn yleissivistyksen, johon liittyy nimenomaan tietosisältöjen hallinta. Yleissivistyken merkitys ja sen sisällöt ovat vuosien saatossa eläneet, ja moni on myös kyseenalaistanut sen tietopainotteisen tarpeellisuuden.

Samaan aikaan yleissivistykseen usein liitetään tiettyjen yhteiskunnan normien, arvojen ja moraalisääntöjen nouttamisen osaaminen. Yleisimpänä esimerkkinä voidaan mainita ihmisen tarve osata kohteliaat käyttäytymissäännöt.

Jos tätä ajatusta viedään pidemmälle, päästään minun mielestäni siihen, mistä koulun antamassa sivistyksestä tulisi olla kyse. Sivistyksen myötä tulisi lapselle antaa tarpeelliset taidot ja tiedot pärjätäkseen yhteiskuntamme jäsenenä, ja löytääkseen oman paikkansa siitä. Tähän päämäärään ei kuitenkaan päästä kääntämällä oppikirjan sivuja päivästä toiseen.

Sen sijaan koulussa tulisi järjestelmällisesti oppia ja opetella kommunikaatio- sekä yheistyötaitoja. Koulussa pitäisi opettaa argumentoinnin ja mielipiteenilmaisun keinoja ja niiden merkitystä. Opetuksen tulisi hahmotella suurempia kokonaisuuksia ja oppia sitä kautta näkemään yhteiskuntamme ja koko maailmamme toimintaa, valtasuhteita, merkityksiä ja omia näkemyksiään asioiden ja ilmiöiden yhteyksien valossa. Esille pitäisi ottaa tarve opettaa oppilasta tuntemaan itsensä, omat toimintatapansa, omat oppimistapansa, omat vahvuutensa ja heikkoutensa, johon jollain tavalla sekä oppilaan ohjauksella että eriyttämisellä pyritään. Taito- ja taideaineita tulisi lähestyä niiden merkityksellisyyden sekä taidetta varsinkin sen esteettisyyden ja sen kokemuksellisuuden kautta. Kaiken kaikkiaan opetuksessa tulisi tehdä selväksi, opetettavien asioiden merkitys oppilaan omassa elämässä ja oppilaan tulevaisuudessa.

Ymmärrän, että OPS ohjaa myös tähän suuntaan, ja että moni opettaja pyrkii toteuttamaan opetusta nämä ajatukset mielessään. Mielestäni valtiomme opetusta ohjaava koneisto kuitenkin pitää kiinni visiostaan, jossa sivistystä lähestytään väärästä suunnasta. Tällä hetkellä OPS:a selaillessaan huomio kiinnittyy opetettavien aineiden sisältöihin, jotka ovat monipuolisuudessaan todella uuvuttavat, sekä tavoitteisiin, joiden kautta yllämainitsemiani asioita oppiaineen aihesisältöjen kautta lähestytään.

Tämä tulisi kuitenkin kääntää toisinpäin ja asettaa sivistyksen ja kasvatuksen inhimilliset ja pedagoset tavoitteet ensisijaisiksi, ja aihe-ja asiasisällöt niiden alle. Nyt opetuksen järjestelmällisyys perustuu siihen, että luomme oppiaineiden opetuksen sisällöt mielekkäiksi kokonaisuuksissi, ja pyrimme hakemaan niihin eheyttä vuodesta toiseen. Tällaisen lähtökohdan sijaan tulisi opetuksen pohjautua ihmisläheisimpiin kokonaisuuksiin, joiden avulla voisimme pyrkiä oppilaan kasvatuksen ja ohjauksen eheyteen ja järjestelmällisyyteen.

En ehdota, että koulussa ei enää opetettaisi Suomen historiaa, ihmisen biologiaa tai luovaa kirjoittamista, sen sijaan näitä sisältöjä opeteltaessamme voisimme tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti pyrkiä nimenomaan yllä mainitsemiini inhimillisempiin tavoitteisiin.