Peruskoulu muistuttaa valitettavan paljon tehtaan liukuhihnaa, jonne lapsi työnnetään kuuden, seitsemän vanhana, ja josta se sitten putkahtaa tuotantolinjan toisesta päästä ulos yhdeksän, kymmenen vuoden jälkeen.
Ja sitten ihmiset ympärillä ihmettelevät, mikseivät lapset viihdy koulussa. Ei aikuinenkaan kaikissa töissä viihdy, ja sitten voi vielä vaihtaa työpaikkaa. Lapsi on ja pysyy sillä samalla liukuhihnalla vuodesta toiseen.
Monet sanovat, että ala-asteen kuudesta vuodesta ei oppilaalle jää paljon tietoa mukaan elämään vietäväksi. Niinhän se on. Ne harvat jotka muistavat ala-asteelta mitään, muistavat mukavan/ilkeän opettajan, parhaan kaverin jekut tai sen tytön joka kiusasi aina välitunnilla. Vain harva muistaa sen, mitä ala-asteella oikeasti opetettiin.
Tämän ilmiön huomaa varsin hyvin nyt, kun saa käsiinsä pitkästä aikaan ala-asteen oppikirjat. Sivuja käännellessä huomaa usein miettivänsä, että olenko tämänkin joskus tiennyt? Onko minulle opetettu tämäkin?
Jos näin on, miksi me yritämme väkisin opettaa jokaiselle lapselle ne liukuhihnalla vastaan tulevat tiedot, kun lopputuloksena saamme koulusta pihalle vaan kärttyisiä, koulua vihaavia nuoria, joille opintojen jatkaminen 16-vuoden iässä tuntuu usein ylitsepääsemättömän vaikealta. Poikkeuksia tietenkin on, mutta ne vahvistavat säännön.
Mutta mitä tehdä toisin?
Ei mitään, ennen kuin opetussuunnitelman painopisteet siirtyvät sisältöjen tutkiskelusta esimerkiksi ymmärtämisen, keskustelun ja kyseenalaistamisen opettamiseen. Ei mitään, ennen kuin opetus lähenee 7-15-vuotiaan lapsen tarpeita.
Ja me kun niin haluaisimme, että lapset viihtyisivät koulussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti